4.2. Historiallinen kritiikki
Historiallinen kritiikki viittaa menneisyyteen, millaisia virheitä ja kauheuksia on tehty kaukana historiassa. Cantell ei tähän juuri lähde. Hän mainitsee lyhyesti: ”Uskontojen nimissä on tehty kauheita asioita menneinä vuosisatoina ja tehdään edelleen” (Cantell 1996, s.164–165). Toki hän heti myöntää, että muistakin syistä, esim. isänmaallisuuden nimissä on tehty ihan yhtä lailla kauheuksia.
Dawkins esittää, kuinka voimakkaasti jakava voima uskonto on. Ja hän tuo esiin Pohjois-Irlannin konfliktin. Tosin hän pian myöntää, että ”kyllä, kyllä, totta kai ongelmat ovat poliittisia” (Dawkins, 2016, s.294). Myös muita uskontoon liittyviä konflikteja hän tuo esiin.
Yhtenä isona teemana nousee Hitler ja Stalin, ikuiselta tuntuva väittely, olivatko he ateisteja vai jotain muuta. Luther ja hänen juutalaisvastaiset kommenttinsa 1500-luvulta tulevat jälleen esiin. Dawkins pohtii, ottiko Hitler ”te käärmeitten sikiöt” -termin käyttöön Lutherilta vai suoraan Uuden Testamentin Matteus 3:7:stä (s.312). Tosin tuon sanoo Johannes Kastaja, eikä Jeesus, niin kuin ehkä olisi olettanut. Dawkins ei kuitenkaan pitkään tässä teemassa viivy, vain 9 sivua.
Hän sanoo jättäneensä tietoisesti pois Ristiretkeläisten kauheudet, Konkistadorit ja Espanjalaisten Inkvisition. Hän myöntää, että raakoja ja pahoja ihmisiä löytyy kaikilta vuosisadoilta ja jokaisen suuren tarkoitusperän tai vision takaa (s.351). Mutta italialaisten inkvisitiota hän ei voinut jättää pois ja kertoo tarinan vuodelta 1858. Lapsi otettiin laillisin perustein inkvisition päätöksellä pois juutalaisilta vanhemmilta, koska lapsi oli kastettu kristilliseen uskoon. Tämä ilmensi Dawkinsin mielestä erityisesti uskonnon pahuutta, kun lapsen etu nykyajan valossa ei ollut ensisijainen.
Tähän aiheeseen, historialliset vääryydet, löytyy selvästi eniten materiaalia Enqvistiltä. Ensimmäiseksi Enqvist ottaa esiin gnostilaiset, jotka ”Idols-hengessä äänestettiin pois jo välierävaiheessa” (Enqvist (2), 2012 s.63). Tällä hän tarkoitti sitä, etteivät heidän kirjoituksensa päässeet Uuteen Testamenttiin, vaan ne jäivät ulkopuolelle. Näistä gnostilaisista ja muistakin kirjoituksista tehtiin 1945 löytö Egyptissä, ja nyt ne saa jopa suomennettuna kuka tahansa luettavakseen (Dunderberg & Marjanen 2006).
Gnostilaishenkisiä kristittyjä vainottiin vielä 1200-luvulla, Enqvist muistuttaa.
Vaikka kuinka yritän pysyä neutraalina, on se Enqvistin kohdalla välillä hyvin vaikeaa. Hänen tekstinsä on välillä hyvin provosoivaa, tarkoitushakuista ja ehkä tarkoituksella väärin ymmärtävää. Samaa, josta poliitikoita toisinaan syytetään. Hyvään kirjaan tarvitaan vastaväittäjiä, jotta räikeimmät mauttomuudet jäisivät pois. Tällainen olisi ollut tarpeen.
Aikaisemmin jo mainittu vaino 1200-luvulla, Giardano Bruno ja Galileo Galilei, ristiretket ja inkvisiittorit Enqvist ottaa esiin kappaleessaan, jossa hän kritisoi Katolista kirkkoa laajasti. Enqvist nostaa myös natsismin ja kommunismin esiin, ja antaa kuvan, että piispat sen keskustelun ovat aloittaneet. Käsittely on perusteellinen, 17 sivua (s.122–138) puolet lyhyemmässä kirjassa kuin Dawkinsilla. Siis arviolta nelinkertainen perusteellisuus, niinpä juuri Enqvistin kirjassa on tästä laajin kritiikki. Neuvostoliiton ja kommunistit hän hyväksyy ateisteiksi, mutta natsit eivät sitä olleet, siitä todistaa vaikkapa sotilaiden vyönsoljet ”Jumala kanssamme”. Edelleen luterilainen teologi kirjoitti positiivisesti (paljon ennen kuin natsien hirmuteot alkoivat) vuoden 1933 vallananastuksesta Jumalan lahjana ja ihmeenä. Monin tavoin Enqvist pyrkii osoittamaan, kuinka natsi-ideologia ei olisi ollut ateistista. Myös Dietrich Bonhoeffer mainitaan, natsien kova vastustaja, Tunnustuskirkon perustajia, vankilassa virunut ja sodan lopussa viime hetkellä natsien teloittamana teologi. Kun lukee Bonhoefferin elämästä, käy ilmi millainen manipulaatiokoneisto ja väkivallalla vastustuksen tukahduttavaa natsismi oli, jonka juuri Bonhoeffer sai kokea, kuolemaan asti vastustettuaan Hitleriä ja natsismia (Haynes & Hale 2009). Luther saa erityisesti palstatilaa, olihan hän 1500-luvulla ilmaissut juutalaisvastaisuutensa hyvin selväsanaisesti, sen ajan hengessä. Laajan analyysin jälkeen Hitleriä ei voi pitää ateistina, sanoo Enqvist. Yksi asia useiden teosten esittelyssä pistää silmään. Natsien pääideologian tausta on Friedrich Nietschen rotuopissa, ja Nietschen kuuluisa sanonta on: ”Jumala on kuollut”. Kuitenkaan Nietscheä ei mainita kertaakaan. Ihmetellessään ohi puhumisen suurta määrää, sitä, että hän ei ymmärrä kristittyjen perusteluja, hän päätyy epäilemään näitä kristittyjä valehtelijoiksi, arkkipiispa Vikströmiä myöten. Eihän heihin voi luottaa (s.137–138).
Oma lukunsa on myös paavien virheistä, joita historiassa riittää. Lista alkaa vuoden 1277 paavin määräämästä tutkimuksesta yliopiston harhaoppisuudesta (s.140). Giordano Bruno, vuonna 1600 roviolla poltettu munkki, saa taas paljon palstatilaa, Enqvistin lukeneisuus on laajaa. Asiaa puidaan aina vuoteen 1889 asti, jolloin Brunolle pystytettiin muistopatsas. Enqvist päättää siihen, ettei Katolinen kirkko edelleenkään ole pyytänyt tätä anteeksi. Myös Galileo Galilei otetaan taas esiin. Kuitenkin Helsingin Sanomat uutisoi jo 23.3.2000 ”Anteeksi munkki Bruno, sanoi lopulta Vatikaani.” Tällä viitattiin kardinaali Angelo Sodan lausuntoon. Anteeksipyyntö Galileon tuomiosta tuli jo vuonna 1992.
Tämän lukunsa viimeiseksi Enqvist nostaa esiin vielä paavi Benedictus XVI:n, Ratzingerin yrityksen päästä puhumaan italialaisen yliopiston avajaisissa. Syntynyt riita, paavin poisjäänti ja sen seuraukset ovat Enqvistin mukaan todistus tieteen ja uskonnon jatkuvasta ristiriidasta ja tieteenvastaisuudesta paavin puolella. Kun itse luin Ratzingerin puheen, jonka hän, entinen yliopistoprofessori, piti paavina omassa entisessä yliopistossaan Regensburgissa syksyllä 2006, en havainnut siinä tieteen vastaisuutta lainkaan (Benedictus XVI (1), 2019, s.23–49).
Vielä on Valtaojan kritiikki vuorossa. Valitussa kirjassa, ”Kaiken käsikirja”, hän ei käsittele lainkaan historiallisia vääryyksiä uskonnon kritisoimiseksi. Aikaisemmassa teoksessa niitä kyllä on, mutta sielläkin hyvin kohtuullisesti ja ajatuksella (Pihkala &Valtaoja (2), 2010, s.13–34).
Kuinka käsitellä historiallista kritiikkiä
Jos yrittää pientä yhteenvetoa tämän kritiikin pääkohdista, nousevat esiin: Bruno ja Galilei, roviolla polttamiset, inkvisitio, natsismi ja liiallinen valta kirkolla historiassa. Kauheuksia on tehty kauheasti, ja varsinkin kun katsoo niitä tästä meidän ajastamme käsin, kaikki näyttää suhteettoman hirveältä.
Kritiikki osoittaa kiistatta, että erityisesti keskiajalla kirkolla oli liikaa valtaa, ja se oli myös maallista valtaa, ja sisälsi oikeuden fyysisiin rangaistuksiin. Tätä myös vastustivat monet kristilliset suuntaukset, kuten fransiskaanimunkit. Heihin liittyen TV-sarja ”Ruusun Aika”, kuvaa hienosti 1200-luvun uskonnollisia riitoja, paavin ja inkvisiittorien häijyyttä, myös kristittyjen kohtelussa. Kuuluisa lausahdus on laitettu TV-sarjan vastenmielisen inkvisiittorin suuhun ”tappakaa kaikki, kyllä Jumala tuntee omansa”. Lainaus on myös Enqvistillä (s.66).
Vastustus oli yhä voimakkaampaa reformaatiossa, Luther ja luterilaiset eturintamassa. Silti, erittäin keskitetty johto, siis paavi ja absoluuttinen valta, korruptoivat kirkon absoluuttisesti. Mutta ei koko kirkkokansaa, siis kaikkia kristittyjä. Mutta valtarakenne, kirkon omat väkivallan käyttäjät, sotilaat, takasivat vastustajille kuumat paikat, myös kristityille.
Keskustelussa Dawkinsin ja Enqvistin kritiikin osalta vaivaa erityisesti yksi piirre: historiattomuus. Siinä mielessä, että historia on menneisyyttä, eikä tämän päivän uskon edustajia eikä uskoa voi suoraan syyttää menneistä. Lähes joka viikko joku valtionjohtaja esiintyy julkisuudessa ja pyytää anteeksi joskus menneisyydessä tapahtunutta vääryyttä. Anteeksi pyytäminen on hyvä asia, kun sen ymmärtää siten, että myönnetään menneet vääryydeksi, kun niitä tästä ajasta käsin arvioidaan. Kaikki sen yli lähestyy jälkiviisautta, joka ei ole viisauden ylevimpiä lajeja. Mutta nyt tässä esiin otetussa kritiikissä ja syyttelyssä ikään kuin vanhat virheet korruptoivat koko uskomusjärjestelmän pysyvästi, eikä sille sallita kehitystä. Ulospääsyä vanhoista virheistä ei ole.
Toinen asia, jota pidän ajatteluvirheenä, on se, että vertaus tehdään tämän päivän arvoihin ja yhteiskunnan periaatteisiin, eikä verrata sen ajan käytäntöjä keskenään. Siis jos esim. otetaan roviolla polttaminen kirkon toteuttamana ja verrataan sitä esim. Iivanan Julman käyttämään roviolla polttamiseen, kumpi näyttää pahemmalta? Molemmat ovat tietenkin yhtä kauhistuttavaa, meidän ajastamme katsottuna. Mutta tässä esiin kaivettu kritiikki litistää kaiken ajattomaksi pannukakuksi ja kauhistelee tekoja määrättömästi. Uskonto on kauheaa, todetaan, vaikka välillä ohi mennen myönnetään, että kaikki ideologiat ja vallankäyttäjät ovat sotkeutuneet inhimillisiin kauheuksiin. Totta, uskonnon nimissä on toteutettu kauheuksia, samalla tavalla kauheuksia kuin todella monen muunkin syyn nimissä. Kauheudet ovat kuitenkin suhteessa keskenään, kullakin aikakaudella. Voiko kristinuskoa syyttää sen varhaisempien seuraajien tekemistä järkyttävistä virheistä. Tai syyttää kristinuskon tämän päivän edustajia, jotka sanoutuvat irti moisista kauheuksista, ja toteuttavat aivan erilaista kristillisyyttä tässä ajassa. Raamatun sanomaa eivät näiden kauheuksien tekijät noudattaneet.
Tämä historiallinen kritiikki on mielestäni heikohko yritys tehdä tyhjäksi usko. Se näyttää valitettavasti enemmänkin yritykseltä mustamaalata uskonnot, valikoivasti ja jättäen muut ideologiat rauhaan. Täytyy silti sanoa, että onhan se pettymys, etteivät uskonnon valtaa keskiajalla pitäneet tämän parempaan pystyneet. Olisi pitänyt. Mutta hekin olivat aikansa lapsia. Eivät sen parempia kuin muutkaan niihin aikoihin. Ja tähän ajatukseen tulen vielä syvemmin: ei kristitty ole sen parempi ihminen kuin muutkaan.
Lähdeluettelo
| Benedictus XVI (1) | Kirkko ja moniarvoinen maailma | Katolinen Tiedotuskeskus, Turenki 2019 |
| Cantell Kari | Tiedemiehen mietteitä uskosta | WSOY, Juva 1996 |
| Dawkins Richard | The God Delusion | Penquin Random House, UK 2016 |
| Dunderberg Ismo & Marjanen Antti | Nag Hammadin Kätketty Viisaus | WSOY, Helsinki 2006 |
| Enqvist Kari (2) | Uskomaton matka uskovien maailmaan | WSOY, Helsinki 2012 |
| Haynes Stephen R. & Hale Lori Brandt | Bonhoeffer for Armchair Theologians | Westminster John Knox Press, USA 2009 |
| Lehtinen Jyri | Lehtinen Jyri Voiko uskonnoton uskoa | Jyri Lehtinen, Espoo 2021 |
| Pihkala Juha & Valtaoja Esko (2) | Tiedän uskovani, uskon tietäväni – keskustelukirjeitä | Minerva Kustannus Oy, Juva 2010 |
| Valtaoja Esko | Kaiken käsikirja | URSA, Keuruu 2012 |