4.3. Uskonnon kritiikki

Erotan käsitteinä uskon ja uskonnon toisistaan. Uskonnot ovat kirkkoja, valtarakenteita, järjestelmiä ja organisaatioita, joihin kohdistuva kritiikki on erilaista kuin itse uskoon kohdistuva. Aivan kuten yliopistot ja niiden laajat rakenteet, osin poliittisetkin valtarakenteet, ovat aivan eri asia kuin tieteen teko ruohonjuuritasolla. Toki kirkot pitävät yllä myös uskon oppia ja ”oikeaoppisuutta”, ja siltä osin käsitteet menevät päällekkäin.

Olen käynyt aikaisemmin mainitsemani neljän ateistin tai uskonnottoman kirjat läpi, ja pyrkinyt kirjaamaan ylös kaiken keskeisen kritiikin, jota niissä esitetään. Sen jälkeen luokittelin kritiikin eri ryhmiin, joita tässä nyt vaiheittain esittelen. Cantell osoittaa laajinta uskon sisällön tuntemusta, eikä ihme, onhan hän uskovan perheen ja suvun kasvatti. Herättäjäjuhlat kesäisin paljastavat suvun heränneiksi eli tutummin körteiksi. Kun siis päästään uskon sisältöön, hänellä on paljon sanottavaa. Mutta yllätyksekseni, itse uskonnon tai voisiko yksinkertaistaa hieman ja sanoa kirkon kritiikkiä hänellä ei ole kirjassa lainkaan.

Saman yllätyksen koen Dawkinsin kanssa. Hänenkään kritiikkinsä ei ole saanut juurikaan tulta kirkollisista asioista. Paitsi kun hän esittää lapset uskonnon uhreina, tosin palaten vuoteen 1858. Mutta kritiikin periaatteet hän tuo tähän päivään:

Uskonnollinen mieli, että pieni veden pirskominen sallii lapsen koko elämän muuttamisen, ohi vanhempien hyväksynnän, lapsen tahto, onnellisuus ja psykologinen hyvinvointi unohtaen.
Papit, kardinaalit ja paavi eivät tajua, minkä kauheuden he tekivät lapselle. He kuvittelivat tekevänsä lapselle hyvää, hänen parhaakseen.
Ylimielisyys uskonnollisilla ihmisillä, että he muka tietävät – ilman todisteita – heidän uskonsa olevan oikea ja toisten väärä.
Oletus, että kuusivuotiaalla voi olla joku uskonto, on absurdia. Koko lapsena kastaminen, jolloin tiedostamaton, mitään tietämätön lapsi kastetaan, on hänestä absurdia (Dawkins, 2016 s.351–354).

Näistä periaatteista hän etenee lasten hyväksikäytön ongelmiin kirkossa, mutta siihen paneudutaan etiikan kritiikin osiossa.

Enqvist puolestaan keskittyy juuri uskonnon kritisoimiseen. Hänellä ei ole juurikaan sanomista uskon sisällöstä, hän itsekin sanoo, ettei se kiinnosta häntä. Tai hän ei tiedä siitä, mitä sanoisi. Enqvistin kritiikkiä valikoitui analyysissäni 21 kohtaa tai kokonaisuutta, ja niistä 8 koskee uskontoa.

Ensimmäisenä, Enqvistille uskontokentän hajanaisuus osoittaa, ettei sieltä löydy mitään oikeaa tietoa, eikä ole mitään ”Jumala-aistia”, jolla olisi intuitiivisesti selvää, että Jumala on olemassa. Hajanaisuudesta hän luettelee jo Suomen luterilaisuuden sisältävän 50 nimikettä, protestanttisuus edelleen yhä lisää erillisiä kirkkokuntia. Ja kaikki protestantitkin yhteensä ovat vain vähemmistö maailman 2.3 miljardin kristikunnasta (Enqvist (2), 2012, s.50–52). Edelleen Suomen luterilaisen kirkon sisäpuolikin on kuin ”risainen tilkkutäkki”. Tätä moninaisuutta Enqvist pitää porukkana, jossa kaikki pyrkivät huutamaan toistensa päälle. Moninaisuus tai diversiteetti ei siis ole Enqvistin mieleen, ainakaan uskonnon sisällä.

Seuraavaksi Enqvist kritisoi eri tavalla ajattelevia kristittyjä ensin luokittelemalla heidät taantumuksellisiin, konservatiiveihin ja liberaaleihin. Valitettavasti vakavasti otettavan kritiikin sijaan hän keskittyy naureskelemaan näkemilleen ja kuulemilleen asioille erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä vieraillessaan. Myöskään kuvaukset näistä ryhmistä eivät ole kovin analyyttisia, mutta jokaisen suhde Raamattuun esitellään, mutta nekin melko kieli poskella (s.67–75). Lopuksi hän pamauttaa: ”Itse väittäisin: tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä mitään.” Vaikeaa siis saada tästä oikein kiinni, mikä on kritiikkiä, jota voisi oikeasti käsitellä. Enqvist ei pyri ymmärtämään mitään tahoa, hän vain kääntää heidät toisiaan vastaan, osoittaakseen, ettei missään ole mitään järkeä.

Katolinen kirkko saa osansa, paavin erehtymättömyys, jäykkä pappishierarkia, absoluuttiseksi totuudeksi julistettu dogmi, kansanomainen taikausko, Neitsyt Maria ja pyhimysten kaltaiset henkiolennot. Vastakohdaksi tälle Enqvist esittelee karismaattiset suunnat, kuin hän näkisi siellä parempaa kristillisyyttä, henkilökohtaisempaa. Mutta sitten hän alkaakin taas naureskelevan hulluuksien esittelyn, joita karismaattiset suunnat tarjoavat. Hän päätyy sanomaan: ”Kristinuskossa onkin yllättävän paljon piirteitä, jotka … laskettaisiin taikauskoksi.” (s.78–84)

Kirjan lopulla palataan uudestaan kirkon moniäänisyyteen ja kirkon (yhden) kannan puuttumiseen. Moninaisuus tuntuu välillä olevan hyve, mutta kirkossa pahe ja jää epäselväksi, millä logiikalla arviointia tehdään. Paitsi että uskonto on pahasta, miten päin tahansa sitä katsoo. Sananvapauttakin uskonto rajoittaa, mutta todisteeksi pitää ottaa muslimivaltio Iran. No, onhan siellä uskonto, äärimmäinen versio islamilaisuudesta.

Jumalanpilkka palaa taas jo 1800-luvulle, mutta se oli vielä 1960-luvullakin rangaistavaa, ja 1964 polemiikin jälkeen yksi oikeudenkäyntikin vielä käynnistyi.
Todella iso kanto kaskessa Enqvistille on lapsikaste, ja sitä hän kritisoi 15 sivua (s.167–183). Se on moraalitonta, ja pakkoliittämistä kirkkoon. Paikoin hän käy aika kuumana tästä aiheesta. Hän perustelee jopa niin, ettei lapsikasteella ole Raamatullista perustaa, ja kertoo kuinka lapsikaste tuli vasta Augustinuksen jälkeen 400-luvulla, koska perisyntiä seurasi se, että kastamaton vauvakin joutuu kadotukseen. Edelleen monet protestantitkaan eivät hyväksy lapsikastetta, joten Enqvistin mielestä sitä ei pitäisi myöskään luterilaisten harjoittaa. Pahinta Enqvistille näyttää olevan juridinen sitoumus kirkon jäsenyyteen, ennen kuin lapsi itse voi asiasta päättää.

Vielä Enqvist kritisoi lähetystyötä, ihmisten käännyttämistä. Hän käy läpi laajan joukon lähetysjärjestöjä, ja kritisoi mm. epätasapuolisuutta, kun kaikki eivät saa samalla tavalla (kritisoimatta) mainostaa omaa vakaumustaan. Viittaus on Vapaa-ajattelijoiden kampanjaan, joka sai kritiikkiä uskovilta.

Viimeiseksi tässä aihepiirissä Enqvistiä kismittää kirkon verotusoikeus, joka yhtenä vuonna tuotti jopa 953 miljoonaa ja omaisuus, jonka hän laskee olevan hieman yli 3 miljardia. Mitään oikeutta omaisuuteen hänen mielestään kirkolla ei ole, ja jos se vuokraisi maitaan, olisi se moraalitonta.

Valtaojalla on myös väitteitä ja kritiikkiä, joita voi pitää uskontotason kysymyksinä. Ensimmäiseksi vastaan tulee logiikka, että koska mikään enemmistö ei ole yhdenkään uskonnon takana, kaikki ovat väärässä. Lähtökohtia on vain kaksi: Kaikkien uskontojen takana on sama Jumala, joten uskonnot ovat vailla merkitystä. Tai toiseksi, kaikki uskonnot ovat ihmisen keksintöä (Valtaoja, 2012, s.167–168). Mistä nämä lähtökohdat nousevat, jää epäselväksi. Edelleen hän esittää, että uskonto edelsi Jumalaa, ja tälle väitteelle on se perustelu, että jo ennen juutalaisten Jahvea oli vaikkapa sumerilaisten taivaanjumala, siis erilaisia polyteistisiä jumalia siellä täällä. Siispä uskonto, eli ihmisen tarve uskoa jumaluuteen edelsi kaikkia nykyään vakavasti otettavia uskontoja. Kuinka siitä voi johtaa ajatuksen, että uskonto ei ole lähtöisin Jumalasta, vaatii rajauksia ajattelussa. Esimerkiksi sen, että Jumalan – ollakseen olemassa – on täytynyt toteuttaa tiettyä agendaa ja mm. ilmoittaa itsensä heti ennen kuin mitään uskontoja ehtii syntyä.
Uskontojen suuri määrä tekee niistä kaikista ihmisen keksintöä, kritisoi Valtaoja.

Ihmisen tarve löytää selitys kaikelle on primitiivisestä tasosta kehittynyt monoteismiksi, ja selittää Jumalan, jota ei ole olemassa. Uskontotiede, neurotieteet ja evoluutiopsykologia todistavat tästä, Valtaojan mukaan.

Vain yksi uskonto voi olla oikeassa, ja ristiriitojen määrä on niin suuri, että se yksikin on suurella todennäköisyydellä väärä, ja vain ihmisten keksintöä. Kirjoitettuaan tämän Valtaoja myöntää, että ”tässä on kaksi näkökantaa, kaksi keskenään kilpailevaa teoriaa” (s.177). Siis paino sanalla teoria, kumpikaan ei voi laittaa tieteellisiä todisteita pöytään. Onko Jumala olemassa vai ei, kumpikin puoli väittelyssä on vain teoriaa, luonnontieteen näkökulmasta.

Käsittely kritiikkiin uskontoa kohtaan

Keskeiset kritiikkiä saavat asiat ovat kirkon valta ja vallankäyttö, hierarkkisuus, ja erehtymättömyys, lapsikaste, diversiteetin salliminen jopa saman uskonnon sisällä sekä taikauskoiset näkemykset. Uskontojen määrä ja ristiriitaisuus nousi myös esille.
En käsittele muita uskontoja kuin kristinuskoa tässä kirjassa. Se ei tarkoita muiden vähättelyä, vain rajausta, sillä useampien uskontojen käsittely tekisi tämän hyvin monimutkaiseksi ja aihe laajenisi liikaa.

Ihan ensimmäiseksi katsotaan hieman tarkemmin Dawkinsin väitettä lapsen oikeuksien polkemisesta. Tarina on tietenkin hyvin tunteellinen, aina jos lapsi otetaan pois vanhemmiltaan, se on vaikeaa. Kuitenkin Dawkins näyttää unohtavan, että niin yhteiskunnassa tehdään tälläkin hetkellä. Lastensuojelu toimii viranomaisten määrittelemin periaattein, ja ääritapauksissa ottaa lapsen pois vanhemmiltaan. Tavoitteena on lapsen etu, tietenkin. Mutta läheskään aina se ei ole selvää, mikä se on. Dawkinsin kritiikissä käy selväksi, että hänen arvoissaan ”veden pieni pirskottelu” (kaste) ei ole korkealla hänen arvojärjestyksessään, kuten tietenkin on ilmeistä, onhan hän uskonnoton, ateisti. Lapsen oikeus vanhempiinsa on suurempi arvo. Itsekin yhdyn tähän näkemykseen, ja näin tänä päivänä yleisesti ajatellaan kristillisissä ja jälkikristillisissä maissa. Silti, tuolloin 1800-luvulla, kirkon yhteyteen ottaminen, oli erittäin tärkeä asia, ja se, että silloiset päättäjät pitivät sitä tärkeämpänä kuin vanhempien oikeuksia, ei ole suuri yllätys. Kuten Dawkins itsekin toteaa, kirkon päättäjät uskoivat toimivansa lapsen parhaaksi. Periaate oli oikea, mutta arvojärjestys vastoin Dawkinsin arvoja. Kritiikkinä tämä liittyy historialliseen kritiikkiin, jota jo käsittelin.

Lapsen kastaminen nousee esiin myös, sen käsittelen pian. Mutta myös oman uskon kritiikittömästä oikeana pitämisestä, kirkko saa kirpeää kritiikkiä Dawkinsilta. Ilman todisteita vielä. Tämä on poleeminen väite, kun 2000-luvun luonnontieteilijän käsitys todisteista on aivan eri kuin 1800-luvun uskonnon johtajilla. Silti uskallan väittää, että tuolloinkin asiat oli mietitty tarkkaan ja periaatteet pohdittu, eikä ratkaisuja tehty kevyin perustein. Tämän havaitsee, kun kaivaa hieman esiin tuon ajan kirjallisuutta, kristillisiä ajattelijoita. Se, että Dawkins esittää sen ajan uskonnon johtajat ”kritiikittöminä” ja ”ilman todisteita oikeassa olevina”, on pakko laskea populismin puolelle. Onhan hän kirjallaan toteuttamassa selkeää missiota, kumoamassa uskontoja ja kaatamassa Jumalaa. Se on hänen agendansa, ja populistinen väite sopii siihen hyvin. En väitä, että asiat olisi tehty oikein tuolloin 1800-luvulla, mutta niitä oli pohdittu ja valmisteltu tarkasti.

Edellä nähtiin, kuinka Dawkins puolusti moniarvoista todellisuutta. Erityisesti hän vastustaa varmaa ”oikeassa olemista”. Siis erehtymättömyyttä, totuuden omistamista yksinään. Enpä voisi olla enempää samaa mieltä. Mutta tämähän on postmoderni totuuskäsitys, ja sitä Dawkins taas vastustaa kiihkeästi. Niin, kyllähän hän lisää ”ilman todisteita”, viitaten kai luonnontieteelliseen todisteiden käsitteeseen. On pakko kuitenkin todeta, että juuri sitä, mitä hän vastustaa, hän itse myös edustaa. Hän uskoo, että luonnontieteissä on ainoa tieteellinen totuus, eikä todellista tietoa ole tieteen ulkopuolella. Tämä kiertyy positivismiin, skientismiin ja luonnontieteen ekspansionismiin, joita jo käsiteltiin.

Jatkan samaa aihetta, Enqvistin kritiikin kera. Erehtymättömyys (paavin), absoluuttiseksi julistettu dogmi, ehdoton oikeassa oleminen – ne ovat paitsi katolisten, myös ihan Suomen luterilaisten ongelma, ainakin ns. taantumuksellisten. Tästäkin voisi kuvitella, että hän kannattaa väljempää totuuskäsitystä, mikä olisi myönteistä, minun mielestäni. Mutta ei. Enqvist ajattelee, että he eivät tiedä mitään, ei heillä ole mitään tietoa. Hänhän pamauttaa: ”tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä mitään.” Siis aivan sama uskomus, mistä hän syyttää uskontojen edustajia, sitä samaa hän tieteen nimissä edustaa itse. Vain yhden totuuden käsitystä, ja sen omistavat luonnontieteilijät, joihin hän itse kuuluu. ”Tieteen ja ”toisenlaisen tiedon” esittäminen tasavertaisina on kristillinen strategia…” s.148). Tosin eivät humanistiset, ihmistieteet kuulu myöskään Enqvistin todelliseen määritelmään tieteestä, vain luonnontiede. Toisenlaista tietoa ei ole – epistemologiasta on tullut ontologiaa, toistan jälleen kerran.

Useaan otteeseen Enqvist nostaa esiin uskonnon sisäisen ristiriitaisuuden, Suomen kirkkokin on sisältä kuin ”risainen tilkkutäkki”. Edellä totesin, että hän kritisoi absoluuttisia totuuksia ja erehtymättömyyttä uskonnossa, mutta nyt tykit on käännetty ympäri ja nyt kritisoidaankin sitä, ettei ole yhtä totuutta. Nyt on vaikea pysyä kärryillä, kuinka tämä kääntyikin nyt täysin ympäri. Enqvist vaatii ”kirkon kantaa” asioihin. Erilaisuuden salliminen ei ole hyväksyttävää, ei käy, että eri porukat ajattelevat eri tavoilla. Kaipa paras selitys löytyy positivismista, jos uskoo, että on vain yksi totuus kaikessa, ei niiden silmälasien läpi voi nähdä monitasoista, diversiteettiä todellisuutta. On tietenkin totta, että koska luonnontieteellistä tutkimusta ei voi käyttää uskonnon alueella, ei totuus kumuloidu sellaisella varmuudella, kuin vaikkapa fysiikassa. Mutta jos katsoo monimuotoista maailmaa yksien ”positivististen” silmälasien läpi, tuottaa se tällaista kritiikkiä. Postmoderni totuuskäsitys ja tutkimusote sen sijaan tarjoaa hyvät silmälasit tällaisen moninaisuuden tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Nekin ovat silti vain silmälasit, ja niillä on omat rajoituksensa, missä niillä näkee hyvin.

Kirkon valta ja vallankäyttö nousivat myös esiin. Tämä on muuttunut melkoisesti ja kritiikki nojaa pitkälti taas menneisyyteen. Mutta kritiikki on oikeassa, valtaa on pitänyt rajoittaa. Sitä rajoitettiin merkittävästi jo reformaatiossa 1500-luvulla, kun maallinen ja uskonnollinen valta erotettiin toisistaan. Paavin erehtymättömyys ”ex cathedra” on käytännössä jäänyt taka-alalle, vaikka katolinen kirkko ei omien rajoitteidensa takia olekaan pystynyt purkamaan sitä virallisesti. Silti jos katsoo viimeisten paavien anteeksipyyntöjen määrää, sehän suoraan osoittaa, ettei kaikki ole mennyt kuin Strömsössä heilläkään ja he myöntävät sen.

Suomen luterilainen kirkko on suuressa määrin palveluorganisaatio, joka palvelee jäseniään ja haluaa palvella myös muita kuin jäseniään. Voin ottaa rinnalle melkein minkä tahansa etujärjestön tai yhdistyksen, joka ajaa jäseniensä asiaa, vaikkapa Veronmaksajien Keskusliiton, Suomen Yrittäjät tai Vapaa-ajattelijoiden liiton, kaikilla on oikeus ajaa jäseniensä asiaa ja puolustaa edustamaansa ajattelua. Kyllä kai silloin kirkollakin ja eri uskonnollisilla yhteisöillä on sama oikeus. Oikeuksien rajaaminen veisi yhteiskuntaa huolestuttavaan suuntaan. Kyllä kirkollakin on oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Päätösvaltaa heillä ei ole. Ja demokratian vielä ollessa järjestelmämme ydin, jokaisella ihmisellä on yksi ääni, niinpä, jos jotkut uskontoa sivuavat lait eivät poistu Enqvistin toivomaan tahtiin, pitää tehdä lujemmin työtä sen eteen. Ja sitähän tämäkin hänen kirjansa on, ja täysin oikeutetusti.

Jos saisin olla päivän diktaattorina, poistaisin dogmin paavin erehtymättömyydestä, uskonrauhan rikkomista koskevan lain, kondomikiellon, ja monet muutkin asiat, joita tieteen edustajat ovat näissä kirjoissa kritisoineet. Sellaista valtaa vain ei ole missään, eikä kenelläkään, eikä toivottavasti tule. Muutoksia on saatava toisella tavalla. Sen sijaan erilaisuuden kunnioitusta, mielipiteen ja oikeuksien kunnioitusta tulisi yhä vain parantaa. Ja totuuskaan ei voi käsitteenä hyvin, jos joku väittää, että hänellä on totuus ja muilla ei – vaikka vain likiarvoisestikin. Näin Enqvist kommunikoi, joko vahingossa tai tahallaan.

Lähetystyön – siis käännyttämisen – paheksunta saa myös Enqvistin kynään vauhtia. Hän kieltää itse tekevänsä käännytystä, koska hänelle on täysin yhdentekevää, uskooko häntä kukaan. Silti hän esittää aivan normaalin ohjelmajulistuksen, jonka joku ”lähetysjärjestökin” kirjoittaisi, epävarmojen tukijoidensa auttamiseksi. ”Veljet ja sisaret! Kaikki te arasti epäuskoiset, jotka hapuillen etsitte uskonnottomuuttanne…” (s.121, Ks. myös s.20. Hän kieltää oman halunsa vaikuttaa kehenkään sivulla 184). On erittäin vaikeaa uskoa, että joku kirjoittaisi tässä esillä olleen kirjan ja jatkuvasti ottaisi julkisuudessa kantaa näihin asioihin, jos ei sillä pyri vaikuttamaan keneenkään. Se ei määrittele ”käännytystä”, välittääkö tuloksista vai ei. Vaan se, ryhtyykö siihen ylipäätään. Enqvist on ryhtynyt siihen ja hyvin aktiivisesti, tässäkin parin viikon aikana keskellä kirjoitustyötäni ainakin kaksi uutista kiertää uutisvirrassa, jossa Enqvist näine ajatuksineen on aktiivisesti vaikuttamassa. Ja hänellä on siihen täysi oikeus.

Se vain ihmetyttää, että muille hän ei salli samoja oikeuksia. Kun itse tässä kirjoitan tätä tutkimusta, valehtelisin, jos väittäisin, että en halua keneenkään vaikuttaa. Oleellisempaa on miettiä tapaa, jolla vaikuttaa. Minä pyrin antamaan tasapainoisen kuvan, toki silmälasini tunnustaen, sen että minulla on hypoteesi, eli oma näkemykseni taustalla. Minulla on kolme aikuista lasta kaikki tietääkseni agnostikkoja, ja usein ajattelen heitä tätä kirjoittaessani. Ja vaikka he eivät kantaansa muutakaan, olen ainakin saanut kerrottua, miksi minä uskon, kaiken tiedon keräämisen ja ajattelun jälkeenkin.
Käännyttäminen on historiassa saanut hirvittäviä muotoja. Mutta nyt ei olla enää historiassa, vaan nykyajassa. Valtaosa lähetystyöstä on tiedon kuin myös aineellisen hyvinvoinnin jakamista. Ihmistä kunnioittavaa sellaista. Sitä paitsi Afrikka on jo lähetystyön tekemisen maanosa, ja Eurooppa vastaanottaja. Varmasti kritisoitavaakin löytyy, mutta siihen ei tässä luvussa voi enempää mennä.

Lapsikaste, se kirvoitti kritiikkiä niin Enqvistiltä kuin Dawkinsiltakin. He eivät voi ymmärtää lapsien kastamista. Ja vastustavat sitä kiihkeästi. Sitä vastustaa myös uskonnottomien etujärjestö. En voi olla ajattelematta, että tämä on enemmänkin ohjelman julistuksen mukaista vaikuttamista, kuin halua saada kaikki kastamaan vasta teinejä (aikuisia), kuten jotkut kristilliset yhteisöt tekevät. Päämäärä pitkällä tulevaisuudessa on se, ettei ketään enää kastettaisi, kun kirkko ja uskonto ovat kadonneet. Tässä välivaiheena on sopiva tavoite, että ei kasteta lapsia, jolloin oletettavasti teinejä kastettaisiin vähemmän. Päämäärä olisi askeleen lähempänä. Oikeus yrittää tätä heillä toki on. Perustelut vain ovat aika heikkoja, kuten verotus, sillä eiväthän teinit ansaitse juurikaan rahaa, ja verot alkavat juosta vasta usean tuhannen euron jälkeen. Sitä paitsi aikuiskastetta soveltavilla ei ole Suomessa edes verotusoikeutta. Ehkä juuri tätä Enqvist tarkoittikin, aikuiskasteen myötä kirkollinen verotus pitkän ajan kuluessa vähenisi. Mikä vielä tärkeämpää, vähenisi kirkon jäsenmäärä. Ei voi siis päätellä, mikä on Enqvistin todellinen logiikka, koska sen verran isoja aukkoja tässä ajatusketjussa on. Ei kaste teininä ole sen parempi verojen kannalta. Tosiasiallinen tavoite lienee, ettei kastetta tulisi lainkaan, ei lapsena, eikä teininä.

Enpä siis lähde lainkaan analysoimaan, miksi joku kaste olisi toista parempi. Enkä myöskään uppoudu juridiseen ”vääryyteen”, että vanhempi päättää liittää lapsensa juridisesti yhteisöön, josta kuitenkin netissä pääsee hetkessä eroon. Yksi oma lapseni päätti lukion alussa erota kirkosta, johon tarvittiin lupa vanhemmilta ja se annettiin. Enqvist kyllä vetäytyy kaiken kirjoittelun jälkeen vähän ja väittää vastustavansa – ei perheiden halua kastaa – vaan vain kirkon pyrkimyksiä kasteen edistämiseen. Se kai on sitä käännyttämistä taas, tai ainakin verotulojen kalastelua.

Neitsyt Maria ja taikausko, niissäpä onkin pähkinää purtavaksi. Uskontunnustuksessa sanotaan ”syntyi Neitsyt Mariasta” ja siksi tämän käsittely on haasteellista. Siirtäisin sen mieluusti kirjan seuraavaan osioon, jossa pyrin ”uudelleen sanoittamaan” kristinuskoa. Mutta jotain kai on tässäkin sanottava, lyhyesti ja yksinkertaisesti. Ensin Neitsyt Maria: Katolisessa kirkossa Maria, Jumalan äiti, on hyvin merkittävä uskonnon kannalta. Asuin vuoden Puolassa vuonna 1986, jolloin maa oli vahvasti uskonnollinen (hiukan eri tavalla kuin nykyään), ja siellä Marian tärkeys näkyi hyvin vahvasti. Ottamatta kantaa teologiaan ihmisille hän oli helpommin lähestyttävä hahmo kuin suuri Jumala, joten Maria oli ihmisen kokoinen välittäjä. Voin ymmärtää tämän, vaikka en itse tarvitse sitä, enkä ole samaa mieltä siihen kytketystä teologiasta, kuten pyhimyksistä ylipäätään katolisessa kirkossa. Mutta jos lähestyn postmodernista ajattelusta käsin, minun ei tarvitse yrittää tätä muuttaa tai tuomita, olkoon se heidän tapansa palvella ja uskoa. Tikkataulussa riittää tilaa, kuten tämän luvun alussa kuvasin ajatteluani.

Jeesuksen syntyminen neitseestä on vielä paljon vaikeampi pähkinä. Sanon sen verran, että tätä asiaa olen pohtinut monesta näkökulmasta, jopa paavin avustuksella (Benedictus XVI (2), 2014). Asia on hyvin monimutkainen, eikä minulle helppo. Sanotaan, että viikosta riippuen pystyn hyväksymään sen ”osana pakettia” ja toisena taas en. Kuitenkin on tärkeää, että kristinuskon pystyy sanoittamaan niinkin, ettei tähän luonnontieteen vastaiseen väitteeseen ehkä tarvitse uskoa kirjaimellisesti. Palaan tähän vielä myöhemmin.

Taikauskoa löytyy kristittyjen tavasta harjoittaa uskontoaan, siitä olen samaa mieltä Enqvistin kanssa. Ja joskus itseäni suorastaan hävettää. Ei siksi, että olisin parempi tai enemmän oikeassa, mutta ehkä näen miltä se kriitikoiden silmissä näyttää, ja silti olen näiden taikauskoisten kanssa samaa porukkaa, laajasti ymmärrettynä. Ikään kuin urheilussa, kun koen suuria tunteita, kun suomalainen voittaa ja sitten taas koen pettymystä ja myötätuntoa, kun vaikka Kaisa Mäkäräinen ampuu neljä ohi pystystä ja kilpailu on menetetty. Upean uran tehnyt ampumahiihtäjä.

Taikausko on kuitenkin vain yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen tapa toteuttaa uskoa elämässään, enkä taaskaan omista sellaista käskyvaltaa, että voisin sen kieltää, enkä sellaista haluakaan missään nimessä. En pysty ryhtymään tuomariksi, toimivatko nämä taikauskoiset rituaalit, ym., vai eivätkö. No Enqvist hoitaa sen puolen. Taikauskoisuus ei kuitenkaan sovi kaikkien kristittyjen määrittelyyn.

Vielä Valtaojan kritiikistä joitakin kommentteja. Hänen argumenttinsa ovat melko vaillinaisia: eihän enemmistö aina ole oikeassa. Eikä Jumalalle voi asettaa agendaa, kuinka hänen on täytynyt toimia, jos hän nyt olisi olemassa. Ei siis se, että uskonto edelsi Jumalaa, todista oikein mitään. Vain sen, että tämä Jumala ei toiminut Valtaojan rajaamin kriteerein. Uskontojen määrä ja ristiriitaisuus on aika samaa kritiikkiä kuin Enqvistilläkin. Tosin sillä erolla, että Valtaoja pohtii kaikkia maailman uskontoja. Ja ilmeisesti hän olettaa, että kaikki uskonnot pitävät kategorisesti muita väärinä. Näin eivät monet kristityt teologit, eikä edes Katolinen kirkko enää tee. Palaan tähän jatkossa.

Valtaojan kritiikistä ehkä näkyy taas positivistin, luonnontieteilijän silmälasit: jos totuus ei ole selkeä, se ei ole tietoa lainkaan ja voidaan hylätä. Ei täytä tiedon kriteerejä. Arvaattekin, mitä toistaisin jälleen, jollei se olisi jo ollut niin useasti esillä. Epistemologiasta on tullut … Valtaoja hyvin rehellisesti myöntää, ettei tässä kuitenkaan ole kuin kaksi teoriaa vastakkain, vaikka hän myykin omaansa paljon vakuuttavammin, kuin toista – luonnollisesti.

Tämä oli kritiikin ryhmittelyn toinen osa-alue, ja vielä on pari lisää. Aivan kaikkeen ei puututtu, kritiikkiä on paljon. Monenlaista löytyi, josta on pakko olla samaa mieltä. Mutta myös sellaista, joka ei kestä tarkempaa analyysiä, ja näyttää ennemminkin kirjoittajan mission ja päämäärän tavoittelulta. Kuitenkin kaikella kunnioituksella ja tätä dialogia arvostaen. Ilman näitä tiedemiesten kirjoja ei tätäkään pohdintaani olisi syntynyt.

Lähdeluettelo

Benedictus XVI (2)	Syntyi Neitsyt Mariasta	Perussanoma Oy, Kauniainen 2014
Cantell Kari	Tiedemiehen mietteitä uskosta	WSOY Juva 1996
Dawkins Richard	The God Delusion	Penquin Random House, UK 2016
Enqvist Kari (2)	Uskomaton matka uskovien maailmaan	WSOY, Helsinki 2012
Lehtinen Jyri	Voiko uskonnoton uskoa	Jyri Lehtinen, Espoo 2021
Valtaoja Esko	Kaiken käsikirja	URSA, Keuruu 2012

paluu

seuraava