5.1. Usko kritiikin jälkeen

5.1. Usko kritiikin jälkeen

Uskon sisältöä lyhyesti

Kristinuskon sisältö on valtavan laaja kokonaisuus, sen esittely ei käy lyhyesti. Siksi tutkimuksen osat B ja C esittelevät uudelleen sanoitettuna uskon perusteita ja sisältöä laajasti. Tässä vain lyhyesti. Yritän käsitellä niitä keskeisiä asioita, joihin on kohdistunut kritiikkiä, ja tärkeitä aiheita, kun olen hakenut järkeenkäyvää uskoa.

Usko on ensisijaisesti luottamusta, ei joidenkin asioiden totena pitämistä. Tätä ovat monet tahot korostaneet viime aikoina (esim. Borg (3), 2016, s.47–64 ja Kuula, 2012, s.65–73). Usko on myös yhteyttä, vastaanottamista ja uskollisuutta suhteessa Jumalaan, sydämen sitoutumista suhteeseen. ”Usko on Jumalan rakastamista” (Borg (3), 2016, s.63). Uskoon kuuluu joidenkin asioiden hyväksyminen tosina. Mutta tämä tiedollinen myöntyminen ei ole aivan keskeisintä. Tämäkin kirja siis tavallaan keskittyy uskon sivuseikkoihin. Mutta olen pyrkinyt kuuntelemaan uskoon kohdistuvaa kritiikkiä, siksi tämä käsittelytapa on perusteltu. Olen myös pyrkinyt älykkään uskon olemassaolon esittelyyn, siksikin tutkimus on tällainen.

Usko on myös ennen muuta elämää, arkielämää. Ei se ole filosofisia pohdintoja, älykkäitä ajatus- ja oppirakennelmia, vaan tavallista elämää. Borg ilmaisee sen näin: ”Näin yksinkertaista ja samalla näin haastavaa on elää kristittynä: Rakastaa Jumalaa ja sitä, mitä Jumala rakastaa” (Borg (3), 2016, s.64). Ja Jumala rakastaa sinua, muita ihmisiä ja koko luontoa. Kuula sanoo asian kolmella virkkeellä: ”Jumalalle annetaan kunnia ja kiitos. Lähimmäiselle osoitetaan palvelevaa rakkautta. Elämästä nautitaan ja yritetään kasvaa hyväksi ihmiseksi.” (Kuula, 2012, s.287). Tätä on kristinusko.

Haastavaa se on – elää kristittynä käytännössä – siitä todistaa vaikkapa kritiikki uskovia kohtaan USA:ssa tehdyssä tutkimuksessa, (Kinnaman & Lyons, 2007). Esille nousi kristittyjen tekopyhyys, joka näkyy oman paremmuuden esittämisenä, ja jopa epärealistisen kuvan antamisena omasta moraalisesta ylemmyydestä. Toisena ikävänä piirteenä kuuden kärkeen pääsi myös tuomitsevuus. Vaikka synti ei käsitteenä ole ollut kovin suosittu termi tässä tutkimuksessa, nyt se sopii kuvaan. Kristityt eivät ole mitään pyhimyksiä, vain anteeksi saaneita ”syntisiä” (voit korvata tuon vaikka sanoilla ”huonosti käyttäytyviä inhimillisiä ihmisiä”). Psykologiasta tiedetään, että kaikkien ihmisten haasteena on sopiva kuva itsestä. Ei liian korkea kuva itsestä, mutta ei myöskään liian alhainen. Liian korkea kuva johtaa ylimielisyyteen, toisten halveksimiseen, ja tuomitsevuuteen. Liian alhainen taas itsensä aliarvioimiseen ja heikkoon itsetuntoon. Tasapainoinen minäkuva on kaikkien ihmisten haaste, eikä se poistu kristityiltäkään. Kristityt eivät siis automaattisesti ole yhtään parempia ihmisiä kuin ketkään muutkaan. Haastetta siinä on kaikille, kuten Kuula ilmaisi – yrittää kasvaa hyväksi ihmiseksi.

Uskon uudelleen sanoitusta kritiikki muistaen

Muistissa on yhä laaja kokonaisuus kritiikkiä, jonka ateistit, uskonnottomat ja agnostikot luonnontieteilijät ovat esittäneet. Vastasin niistä moniin, monesta olin aivan samaa mieltä. Jotkut olivat hiukan heppoisia. Kaikkiin en suinkaan pystynyt vastaamaan tyydyttävästi, osa oli suuria, vuosituhansia jatkuneita filosofisia ongelmia. Tämä kritiikki muistaen, kokoan tähän asioita, joihin kristittynä voi sitoutua. Ei totuuksina, vaan mahdollisuuksina sanoittaa kristillistä uskoa. En toista jo esitettyjä argumentteja, vaan esitän mahdollisimman lyhyesti keskeisiä ajatuksia uskosta, uudelleen sanoitettuna. Esitän ensimmäiseksi selvemmät asiat, jotka voi ilmaista lyhyesti:

• Kristityn tulisi ottaa tiede vakavasti, se on koko maailmalle arvokasta työtä.
• Evoluutio on lajien synnyn paras selitys ja jos parempi joskus tulee, on se tieteen tehtävä.
• Myös alkuräjähdys on tieteen paras selitys maailman synnylle, jota ei tarvitse kyseenalaistaa. Siitäkin tiede tulee antamaan parempaa tietoa tulevaisuudessa. Näihin ei pidä sotkea uskonnollisia selityksiä.
• Naiset ovat yhtä hyviä johtajia kuin miehetkin. Nainen pappina ja kirkon johtajana on hyvä asia.
• Seksuaalinen suuntautuminen ei saa olla minkään syrjinnän peruste. Samaa sukupuolta rakastavat pitää hyväksyä kristillisessä yhteisössä, kuten heteroparitkin.
• Seksi on yksi elämän eliksiireistä! Sille kuuluu paikka ihmisen elämässä. Tosin se myös voi vahingoittaa ihmistä eri tavoin ja pelisääntöjä tarvitaan. ”Me too” ja moni muu kampanja kertoo siitä. Täydellinen vapaus seksissä ei johda hyviin asioihin. Elämästä nousevat arvot antavat suuntaviivoja, mikä toimii ihmiselämässä. Kristillisyyden ei pidä olla moraalin vartijana, mutta jotain pitkäaikaista viisautta sen ympärille on syntynyt. Toki myös hylättävää asketismia ja hyödytöntä itsensä kurittamista.
• Ihminen ei ole täydellinen, vaan erehtyvä ja keskeneräinen. Näin yksinkertaisesti voit sanoittaa synnin, mikäli se on mielestäsi ongelma.
• Kuoleman jälkeen ”kadotus” on olemassaolon päättymistä – ns. annihilaatio – ja mahdollinen ajatus kristitylle. Sen sijaan helvetti on saanut taiteessa ja historian kulussa irvokkaita piirteitä, ja on ehkä vain metaforaa.
• Pelastus ja jopa kaikkien pelastus on ainakin kristityn toivomus. Pelastus on pääsyä taivaaseen, mutta mitä se on, sitä ei tiedetä, ja arvailuja on paljon. Ehkä pitää korostaa enemmän sitä, että pelastus on vapautusta ja pelastusta tässä ajassa.
• Neitseestä syntyminen on vaikea perusteltava, jos ihmeiden mahdollisuus ei kuulu maailmakuvaan. Yritin jo aiemmin ehdottaa sitä ”pakettiin kuuluvaksi”, mutta myös, että sen voi ottaa metaforana, kuvainnollisena ajatuksena.

Eivät nämäkään ajatukset olleet kovin yksinkertaisia. Ja olen joutunut tässä yksinkertaistamaan vastauksia aika paljon. Mutta myös näin voi uskoakseni kristitty ajatella, lukuisia teologeja luettuani. Seuraavaksi tulee vaikeammat ja haastavammat kysymykset käsittelyyn.

Raamattu uskon lähteenä

Raamattu oli kritiikin kovimmassa tulituksessa. Eikä syyttä. Kritiikin ydin oli Raamatun alkuperässä, väitetyssä jumalallisessa alkuperässä. Tätä pohdittiin jo aika laajasti luvussa 4.5.1., mutta nyt esitän positiivisen kuvan, kuinka Raamattu on arvokas ja uskon kannalta oleellinen kirja. Raamattu on kokonaan ihmisten kirjoittama, mutta silti tärkeä ja arvokas kirja. Niin Israelin kansa kuin varhaiskristillinen yhteisö kuvaavat, kuinka he kokivat Jumalan ja uskonsa.

Koska Raamattua ei tarvitse pitää erehtymättömänä ja joka sanaa Jumalalta tulleena, eivät virheet, ristiriidat ja eri epäselvyydet vanhoissa kopioissa ole kovin oleellisia. Niiden vaikutus itse tekstin merkitykseen on vähäinen.

Se on pyhä kirja, mutta ei syntytavan perusteella, vaan sille annetun statuksen perusteella. Tämä kanonisointi tapahtui Uuden Testamentin osalta 300-luvulla (367 jaa).

Paavali kirjoitti UT:n ensimmäiset kirjeet, joita on seitsemän: 1 Tessalonikalaiskirje, 1 Korinttilaiskirje, Galatalaiskirje, Filippiläiskirje, kirje Filemonille, 2 Korinttilaiskirje sekä viimeisenä Roomalaiskirje. Nämä on kirjoitettu noin 50–56 jaa. Muut Paavalin nimissä esiintyvät kirjeet ovat hänen jälkeensä kirjoittaneet muut (Aejmelaeus, 2018, s.2–4, 6, 13, 16). Nämä ns. pseudepigrafiset kirjeet ovat kenties kirjoitettu selittämään ja ohjaamaan seuraajien mielestä oikeita tulkintoja Paavalin hengessä. On tärkeää erottaa aidot kirjeet, jotta Paavalista saa aidon kuvan (Borg (2), 2001, s.227–229). Mutta myös nuo kuusi Paavalin nimissä kirjoitettua kirjettä, nekin ovat sisällöltään arvokkaita. Niille oli myös tarvetta Paavalin kuoleman jälkeen (Kuula, Nissinen & Riekkinen, 2008 s. 269–273).

Evankeliumien ajoitus on myös tärkeää. Markus on varhaisin, kirjoitettu noin vuonna 70 jaa, Matteus ja Luukas noin 80–90 jaa, joilla lähteinä olivat niin Markus kuin ns. Q-evankeliumi. Johannes on viimeiseksi syntynyt 90–110-luvulla jaa. Ajoituksella on merkitystä tulkinnassa, jota sivuttiin luvussa 2.5. Tekstin merkitys ei ole riippuvainen tapahtuman historiallisesta tarkkuudesta. Tarina voi olla tosi ja sisältää syvän merkityksen aivan tarinana. Historiallisuuden vaatimus on modernin ajan tuote.

Jeesuksen ylösnousemus uudelleen sanoitettuna

Jeesuksen ylösnousemus on aivan keskeisin teema kristinuskossa. Jos Jeesus ei noussut kuolleista, on seuraajien usko turha, sanoo Paavali (Kuula, 2012, s.172, ks. 1. Korinttilaiskirje 15:17). Niinpä asia on ratkaisevan tärkeä. Aiheesta on paljon keskusteltu, ja vahvimmin esillä on ollut neljä vaihtoehtoa. Näistä se, että koko juttu on keksitty, ei ole enää kristillisyyttä, tikka menee taulusta ohi, joten sen jätän pois. Lopuista nämä seuraavat kaksi saavat eniten kannatusta:

Ylösnousemus on vahvasti perusteltu, ainakin seuraajien usko ylösnousemukseen on kiistatonta (Kuula, 2012, s.172, Wright, 2003, s.476). Jotkut puolustavat ”ruumiillista” ylösnousemusta. Voi sanoa, että seuraajat todellakin päätyivät uskomaan Jeesuksen ruumiin ylösnousemiseen (Wright, 2003). Tietenkin voi kysyä, tulkitsivatko he oikein näkemänsä tai kokemansa.

Toinen kanta on samaa mieltä siitä, että Jeesus herätettiin kuolleista. Mutta ei ruumiillisesti, vaan ”hän muuttui aineettomaksi hengeksi” (Kuula, 2012, s.178. Samalla kannalla on myös Borg, ks. esim. Borg & Wright, 2001, s.129–135). Tämä kanta tarjoaa mahdollisuuden sanoittaa ylösnousemus ilman fyysistä ihmettä. Jeesus ilmestyi seuraajilleen, he kokivat hänen läsnäolonsa, saivat näkyjä. He vakuuttuivat hänen ylösnousemuksestaan, jopa siinä määrin, että uskoivat hänen ruumiillisesti nousseen kuolleista – tai ainakin evankelistat, jotka siitä kirjoittivat. Myös Paavali kertoo samanlaisesta kokemuksestaan Damaskoksen tiellä, muutamaa vuotta myöhemmin (Esim. 1. Korinttilaiskirje 15:3–8 ja Galatalaiskirje 1:16). Mutta tällöin ainakin kyseessä oli ilmestys, niin kuin Paavalikin asian selvästi ilmaisee. Paavali tuntuu pitävän omaa kokemustaan samanlaisena, kuin Jeesuksen ylösnousemuksen aikoihin koettuja.

Kolmas selitys on, että Jeesus virkosi eloon ”resuscitation”, joka eroaa ylösnousemuksesta ”resurrection”. Tämä eloon virkoaminen ei saa kannatusta, enkä sitä tässä esitä.

Jeesuksen ylösnousemuksesta ollaan pitkälle yhtä mieltä. Tässä ajassa helpommin vastaanotettava ”aineettoman hengen” ylösnousemus sanoittaa ylösnousemuksen ilman fyysistä ihmettä. Tosin tätä voivat ateistikriitikot syyttää dualismiksi. Totta, näin on. Kysymys palautuu siten maailmankuvaan, onko se uskonnollinen vai materialistinen. Tiede ei tutki muuta kuin materiaalista todellisuutta, joten muusta se ei voi tuottaa todisteita. On pakko tehdä maailmankuvallinen väite, metafyysinen väite, että on vain materiaalinen maailma. Ja silloin ollaan skientismin lähteillä.

Ruumiin ylösnousemus

Ruumiin ylösnousemus ei liity vain Jeesuksen ylösnousemukseen, vaan myös uskoon, että kaikki uskovat joskus herätetään kuolleista, ruumiilliseen ylösnousemukseen. Näin sanoo uskontunnustuskin. Jeesus oli ensimmäinen ja häntä seuraavat joskus kaikki uskovat ylösnousemukseen (1. Korinttilaiskirje 15:20–58).

Ruumis ei ole kuitenkaan sama vanha ruumis, vaan ylösnousemusruumis, joka on taivaallinen, katoamaton, hengellinen, ei maallinen, ajallinen ja katoava ruumis, Paavalin mukaan. Tästä teologit ovat sitten keskustelleet vuosisatoja ja enemmänkin, mitä tämä tarkoittaa.

Räisänen käsittelee kahta erillistä konseptia: lopun aikoina odotetaan maanpäällistä valtakuntaa ja lopullista taivasta, jotka näyttävät olevan kaksi eri asiaa. Hän esittää näiden johtavan kahteen erilaiseen ylösnousemusodotukseen, joka johti sekaannukseen ”lihan ylösnousemuksesta”. Milleniaalin odotus – siis maanpäällisen tuhatvuotisen valtakunnan, jota uskollisten oli määrä hallita – hiipui 400-luvulla, erityisesti Augustinuksen vaikutuksesta (Räisänen (1), 2010, s.98). Tähän myös liittyi ajatus ruumiin ylösnousemuksesta (Räisänen (1), 2010, s.96). Sen sijaan taivasten valtakunta näyttää aivan eri asialta, se on aikojen lopulla tapahtuva uskovien ylösnousemus.

Lihan ylösnousemus on vaikea uskon kohta, myös Räisäselle. ”Lukuisat kristityt tulkitsivat ylösnousemuksen sielun kuolemattomuuden ajatuksen pohjalta ja hylkäsivät käsityksen lihan ylösnousemuksesta, joka kuitenkin löi lopulta läpi ”oikeaoppisessa” teologiassa. Paavalinkin näkemykset tuntuvat olevan melko kaukana siitä, mistä tuli kirkon virallinen oppi”, sanoo Räisänen, ja jatkaa: ”Ruumiillinen ylösnousemus kuuluu loogisesti konkreettiseen maanpäälliseen valtakuntaan. Sielun kuolemattomuus sen sijaan merkitsee, että yksilö siirtyy kuollessaan suoraan uuteen olomuotoon. Kahden erilaisen käsityksen sulautuminen yhteen … on tuottanut hankalia ajatusrakennelmia” (Räisänen (2), 2011, s.82).

Paruusia, eli Kristuksen paluu liittyy tähän teemaan kiinteästi, ja käsittelen sen hyvin lyhyesti. Borg ei usko siihen erillisenä tulevaisuuden tapahtumana lainkaan, vaan se on jatkuvaa Kristuksen paluuta eri tavoin, tässä ja nyt (Borg & Wright, 2001, s.195–196). Myös Wright on samoilla linjoilla, ”odotettu suuren luokan tapaus aikojen lopulla, onkin tapahtunut pienin askelin keskellä tätä aikaa” (s.203).

Päätän siis, että ristiriitaiset ja vaikeat keskustelut lihan ylösnousemuksesta voi jättää pois. Jonkinlainen ylösnousemus kuuluu kristinuskoon, mutta yksityiskohdat ovat hämärän peitossa, ja sinne ne on ehkä hyvä jättääkin. Voi yhtyä Borgin yksinkertaiseen ajatukseen. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? ”Minulla ei ole hajuakaan siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen (Borg (3), s.208–209).”

Sovitus kevyemmin sanoitettuna

Lupasin sovituksen kieron logiikan käsittelystä laajemman kuvauksen ja uutta sanoitusta. Onko sovitus inkarnaation, siis ihmiseksi tulemisen syy? Oliko ristin kuolema Jeesuksen pääasiallinen tarkoitus? Tukeudun paljolti Kari Kuulan kirjoittaman suosikkikirjani ajatuksiin.

Risti on hullutus, totta tosiaan. Ei kuitenkaan positiivisella tavalla, vaan monille se on paras osoitus kristinuskon typeryydestä. Monille ”viattoman miehen kärsimyksen nostaminen uskonnon keskussymboliksi on älyllisesti, moraalisesti ja esteettisesti perverssiä” (Kuula, 2012, s.215). Myöskään ajatusta Jumalasta, jonka itse täytyi kärsiä ja kuolla, itsensä vaatimuksesta, sisältää masokistisen kieroutuman, jota ei ole helppo niellä. Millaisen kuvan se antaa tästä Jumalasta?

Oliko ristinkuolema sittenkään kaiken ydin ja se pelastustapahtuma, joka kaiken ratkaisi. Ehkä ei sittenkään. On aloitettava kysymällä, miksi Poika tuli ihmiseksi, ja miten se koitui kaikkien ihmisten autuudeksi? (s.202) Tämä kysymys vie ajatuksen kristinuskon ytimeen – mitä varten Jumalan Pojan ylipäätään piti tulla ihmiseksi?

Tämä inkarnaation ajatus on järjellä käsiteltäväksi aika huikea, miksi se on kristinuskossa niin keskeistä? Parhaan löytämäni selityksen, joka käy järkeen, antaa Kari Kuula: ”Ihmisen tarkoitus on kasvaa todelliseksi ihmiseksi ja tulla elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Siihen tarvitaan liittymispinta Jumalan ja ihmisen välillä. Tätä varten … Jumalan toinen persoona omaksui itseensä ihmisyyden… jotta voisi asettua persoonallisuuttamme ja vapauttamme kunnioittavaan vuorovaikutussuhteeseen kanssamme” (Kuula, 2012, s.213–214).

Siis Kristus on välikappale tai kanava ja synnyttää yhteyden Jumalan ja ihmisen välillä. Pääsy elävään, persoonalliseen yhteyteen Jumalan kanssa olisi mahdotonta ilman Kristuksen tuomaa kosketuspintaa. Muuten olisi yhtä vähän yhteistä kuin ihmisellä ja tiiliskivellä tai ihmisellä ja rautalapiolla, Kuula veistelee. ”Aito elävien olentojen välinen yhteys vaatii sen, että kohtaajien täytyy olla riittävän samanlaisia. Tästä syystä inkarnaatio on välttämätön osa kristinuskoa” (s.214). Siinä syy, miksi Jumalan Pojan piti tulla ihmiseksi.

Edellä Kristuksen ihmiseksi tulon syyksi esitettiin yhteyden luominen. Miksi kuoleman sitten ylipäätään piti tapahtua? Ja miksi juuri rististä – Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta – kehitettiin kaiken ydin?

Jeesuksen kuolema oli ensin shokki Jeesuksen seuraajille. Kun usko Jeesuksen ylösnousemukseen vahvistui, pääteltiin, että kuolemalla olikin syvempi tarkoitus. Shokki ja tappio käännettiin voitoksi. Olihan Jeesuksen ristinkuolema niin dramaattinen tapahtuma, että sille piti löytyä ”pelastustapahtuman” kokonaan kattava selitys (Räísänen (1), 2010, s.147, (2), 2011, s.122).

Kun alettiin kysyä, mitä ristinkuolema sai aikaan, sen ajan kulttuurisesta viitekehyksestä löytyi ajatuksia. Vanhan Testamentin eläinuhrit syntien sovitukseksi sopivat kuvaan, ja oli luontevaa tulkita Jeesuksen kuolema samanlaisena syntiuhrina. Edelleen ostotapahtuma sopi kuvaan, ihmiset ostettiin synnin ja kuoleman vallasta. Ja Kristuksen kuolema ymmärrettiin sijaiskärsimykseksi, häntä rangaistiin muiden puolesta. Tätä pidettiin myös synnin, kuoleman ja paholaisen turmiovallan voittona. Nämä ja muitakin tulkintoja päätyi Uuteen Testamenttiin (Kuula, 2012, s.219). Ensimmäisten kristittyjen mielestä siis ristinkuolemasta saattoi ajatella monella eri tavalla.

Näitä sovitusopillisia malleja kehittyi vuosisatojen aikana useita. Niissä on kuitenkin paljon puutteita ja heikkouksia, Monien vanhojen mallien taustalla on raaka kuva Jumalasta vihan ja koston Jumalana, joka vaatisi lepytysuhria. Päättelen Kuulan tapaan, että ohut käsitys rististä riittää. Kehitetyistä uusista malleista paras ja merkittävin on yksinkertaisesti: Kristuksen ristin kautta Jumala osallistuu ihmiskunnan ja maailman kärsimyksiin. Kristus kärsi ja kuoli, koska nekin kuuluvat ihmisen osaan (s.226).

”Kristitylle riittää, kun hän liittyy minimitulkintaan: Kristus kuoli auttaakseen meitä vapautumaan pahasta. … Pelkällä ristillä ei ole mitään erityistä pelastusfunktiota, vaan se on yksi osa Kristuksen ihmiseksi tulemisen kokonaisuutta” (s.224).

Yhteenvetona, miten ajatella aiheista inkarnaatio ja risti: ”Ihmisen tarkoitus on kasvaa todelliseksi ihmiseksi ja tulla elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Siihen tarvitaan liittymispinta Jumalan ja ihmisen välillä. Tätä varten Jumalan toinen persoona omaksui itseensä ihmisyyden, jotta voisi asettua persoonallisuuttamme ja vapauttamme kunnioittavaan vuorovaikutussuhteeseen kanssamme.” ”Aito elävien olentojen välinen yhteys vaatii sen, että kohtaajien täytyy olla riittävän samanlaisia. Tästä syystä inkarnaatio on välttämätön osa kristinuskoa” (Kuula, 2012, s.214). Siinä syy, miksi Jumalan Pojan piti tulla ihmiseksi. Yhteys Jumalaan, yhteys Kristukseen, siinä on kristinuskon ydin!

Jumaluus ja Jeesuksen Jumaluus

Jumaluus ja Jeesuksen jumaluus, olivat myös esillä jo kritiikin käsittelyn osiossa. Palaamatta laajemmin ongelmiin, sanoitan kristillistä uskoa näin:

• Uskon, että on olemassa jotain enemmän. Jotakin enemmän kuin mitä arkielämän kokemus ja tieteellinen tutkimus paljastavat. Tämä on uskonnollinen maailmankuva. Tuo Enemmän on nimetty Jumalaksi.
• Jumalan voi löytää uskontojen kirjosta. Kristitty voi olla inklusiivinen, eli kunnioittaa muitakin uskontoja, olematta pluralisti (Kuula s.43–47, pluralismi tarkoittaa, että kaikki uskonnot olisivat aivan samaa).
• Jumalan olemuksesta on kaksi vahvaa mallia kristillisyydessä: yliluonnollinen teismi ja panenteismi (pan-en-teismi). Borg kannattaa panenteismia ja kuvaa sitä kirjassaan: panenteismissa ”Jumala ymmärretään kaiken läpäiseväksi hengeksi, jossa kaikki mitä on, on. Maailmankaikkeus ei ole erillään Jumalasta vaan Jumalassa” (Borg (3), 2016, s.90). Borg viittaa Paavalin puheeseen Ateenan Areiopagilla, jossa hän sanoo: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä; hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Apostolien Teot 17:27–28).

Jeesuksen persoonaa pohdittaessa on tärkeää tiedostaa, ettei evankeliumeista löydy valmista kristinuskoa, eikä muustakaan Uudesta Testamentista (Kuula, 2012, s.182–183). Oppi syntyi pitkän ajan kuluessa ja jonkinlainen yhteisymmärrys Kristuksen persoonasta 300–600 luvuilla. Tässä päädyttiin ajattelemaan, että hän oli tosi Jumala ja tosi ihminen, niin ristiriitaista kuin se onkin. Muuten ei saatu järkevää ratkaisua, joka olisi kuvannut Kristusta kokonaisesti (Kuula, 2012, s.181–193, käsittelee tätä kristologian monimutkaista ongelmaa, jota en tässä laajemmin esitä). Järki ei enää käynyt ylimmäksi tuomariksi lopputulemaan.

Tässä oli aivan alkupaloja

Yritin esittää alkupaloja kristillisyyden sanoittamiseen uudella tavalla. Todella paljon jää pois, mutta näillä oli tarkoitus esittää, kuinka vastustajien kritiikki toisaalta on aiheellista ja vaatii uudelleen muotoilua uskon asioissa. Ja toisaalta, että kristinusko on sanoitettavissa järkeen käyvällä tavalla. On myös tullut selväksi, että tätä sanoitusta tehdään kristinuskon sisällä kaiken aikaa.

Uudelleen on syytä korostaa, että uskon näkyminen ja vaikutus elämässä on kuitenkin tärkeintä, eivät nämä kaikki ajatusrakennelmat uskosta. Usko voisi näkyä lähimmäisen rakastamisena, kaikkien ihmisten kunnioittamisena, itsestä välittämisenä, luonnon arvostamisena ja siitä huolehtimisena. Tietenkin myös Jumalan rakastamisena, joka voi antaa sisästä rauhaa, iloa ja turvallisuutta elämään. Ja auttaa myös kohtaamaan elämän vaikeuksia ja haasteita. Hedelmistään puu tunnetaan, toistivat kriitikot, ja osoittivat sormellaan kristittyjen usein heikkoon tulokseen elää todeksi uskoaan. Näin usein onkin, kaikki ovat vajavaisia ja epätäydellisiä. Pitääkö kristityn pystyä hyviin tekoihin ollakseen hyväksytty ja aito kristitty. Tätä on vuosituhannet pohdittu. Luterilaisuus antaa armollisen ja inhimillisen vastauksen: ihminen pääsee Kristuksessa armosta Jumalan yhteyteen, ei tekojen kautta. Hyvät teot ovat rakkaudesta nousevaa ja syntyvät ilman pakkoa, siis vain halusta tehdä hyvää. Epätäydellisyys ja epäonnistuminen eivät johda katastrofiin. Ihmiselämä on kasvua, halu kasvaa paremmaksi ihmiseksi on hyvä tavoite, matka kestää koko ihmiselämän.

Lähdeluettelo

Aejmelaeus Lars	Paavali, Elämä ja kirjeet	Suomen Eksegeettinen Seura, Helsinki 2018
Borg Marcus J. (1)	Speaking Christian	HarperCollins, USA 2011
Borg Marcus J. (2)	Reading the Bible again for The First Time	HarperCollins, USA 2001
Borg Marcus J. (3)	Kristinuskon Sydän – Uudelleen löydetty usko	Thomas von Martens, Helsinki 2016
Borg Marcus J. & Wright N.T.	The Meaning of Jesus – Two Visions	HarperCollins, USA 2001
Borg Marcus J. & Crossan John D.	The Last Week – What the Gospels really teach about Jesus’s Final Days in Jerusalem	HarperCollins USA 2006
Kinnaman David & Lyons Gabe	Unchristian – What a new generation really thinks about Christianity … and why it matters	Baker Books, USA 2007
Kuula Kari	Kotona Kristinuskossa	Kirjapaja, Helsinki 2012
Kuula Kari, Nissinen Martti & Riekkinen Wille	Johdatus Raamattuun	Kirjapaja, Helsinki 2008
Lehtinen Jyri	Voiko uskonnoton uskoa	Jyri Lehtinen, Espoo 2021
Räisänen Heikki (1)	The Rise of Christian Beliefs	Forest Press, Minneapolis 2010
Räisänen Heikki (2)	Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat	WSOY, Helsinki 2011
Wright N.T.	The Resurrection of The Son of God – Christian origins and the question of God	SPCK, Great Britain 2003