4.5.1. Raamattukritiikki
Edellinen luku 4.5. Uskon sisällön kritiikki tuotti meille runsaasti pohdittavaa. Yksi suuri kokonaisuus kritiikkiä liittyi Raamattuun. Olen yhdistänyt 4 tiedemiehen kritiikin tähän:
- Se on ihmisten kirjoittama.
- Ei ole erehtymätön, on ristiriitainen, epäluotettava.
- Historiallisesti epätarkkaa, vain vähän tietoa muussa historiankirjoituksessa.
- Historiallisuus: ”Lienee kuitenkin selvää, että valtaosa evankeliumien tapahtumista on legendaa”.
- Kirjoittajat eivät ole tiedossa, ja on muitakin evankeliumeja ja kirjoituksia kuin UT:n kaanon.
- Vanhan Testamentin kaoottisuus, kauheudet ja 900 vuoden kirjoitusaika, editointi ja tuntemattomat kirjoittajat.
- Inspiraatio tai ei, silti eivät evankeliumit suinkaan edusta suoraan ja puhtaina Jumalalta tulleita ajatuksia.
- Jumala on kehno informaatikko ja Jeesuksen tiedotusstrategia surkea, huonoa ja epäselvää. Tieto on annettu kerta kaikkiaan kelvottoman puutteellisella tavalla.
- Miksei voisi olla odotettavissa uutta, parempaa tekstiä, jumalallista ilmoitusta.
- Eihän Jumalan ilmoitus voi olla näin sekavaa, epätarkkaa ja ajallisesti hämärää.
- Raamatusta pitää löytyä yksi totuus, eikä sitä löydy, kristityt uskonriidoissa kaiken aikaa.
Olen pyrkinyt antamaan kriitikoiden puhua omilla sanoillaan ja tässä koonnut ne kokonaisuuksiksi. Teemat ovat suuria ja laajoja, mutta pyrin käsittelemään ne tiivistetysti. Tutkimuksen seuraavassa osassa tuotan sitten ”uudelleen sanoitettua kristinuskoa”, joka pyrkii ottamaan myös tämän laajan kritiikin huomioon.
Raamattukritiikin käsittely
Kaikilla kriitikoilla on Raamatussa paljon kritisoitavaa. Kritiikin kärki osuu väitteeseen, että Raamattu on Jumalan sanaa, erehtymätöntä, historiallisesti kaikessa paikkansa pitävää, ja sitä pitää lukea ja tulkita kirjaimellisesti. Tätä kutsutaan usein sanainspiraatioksi. Inspiraation variaatioita on useita. Inspiraation ajatusta myös kritisoidaan, ja siinäkin kärki on ajatuksessa, että se tarkoittaa tekstin tulleen suoraan Jumalan suusta (Tarkempia kuvauksia, ks. Kuula, 2012, s.19–21 ja Kuula, Nissinen & Riekkinen, 2008, s.312–319).
Pääosin yhdyn tähän kritiikkiin. Mutta Jumalan olemassaolo ei edellytä erehtymätöntä Raamattua. Inspiraatiosta voi ajatella, että Jumala innoitti kirjoittajia, ei itse tekstiä sanasta sanaan. Raamattu on pyhä kirja, mutta ei sen yliluonnollisen syntytavan takia, vaan sille annetun statuksen takia. Uuden Testamentin evankeliumit ja kirjeet on koeteltu ensimmäisinä vuosisatoina ja koettu sisältävän viisautta siitä, kuinka Jumala toimi Jeesuksen kautta ja hänen seuraajiensa elämässä, ja siksi ne ovat kanonisoitu, parhaat saivat statuksen.
Raamattu on siis ihmisten kirjoittamia tekstejä. Siellä on virheitä ja ristiriitoja, eikä kaikki ole tarkkaa historian kirjoitusta, niin kuin kriitikot edellyttävät. Toki näin ovat väittäneet kristityt itsekin ja siksi kritiikki on paikallaan. Kritiikki on siis aivan aiheellista, mutta sen mukana ei katoa Raamatun relevanttius ja merkitys uskon asioita pohdittaessa. Kritiikin hyväksyminen, että Raamattu on inhimillinen kirja, ei tuhoa sen luotettavuutta. Ei yliluonnollinen synty ole ainoa luotettavuuden peruste. Tämän yritän perustella seuraavaksi.
Monet kristityt väittävät, että Raamattu on yhtä aikaa ihmisten ja Jumalan kirjoittama. Tätä paradoksia ei tietenkään pysty perustelemaan aukottomasti järkeen perustuen, joten hylätään sekin, ainakin toistaiseksi. Raamattu on arvokas kirja Jumalasta täysin inhimillisenäkin kirjana. Se on kahden uskonyhteisön kokemus Jumalasta, Israelin kansan ja kristillisen alkuseurakunnan.
Kritiikin mukaan historiallisuuden puute on myös relevantin sisällön ja merkityksellisyyden tuhoaja. Onko kaiken historiallisuus niin ratkaisevan tärkeää? Ja mitä tarkalla historiallisuudella oikein tarkoitetaan? Jeesus oli lähes alimman yhteiskuntaluokan edustaja, ei siis ihme, ettei hänen syntymäänsä juuri noteerattu, eikä siitä kirjoitettu. Kuollessaan ristillä hän oli jo hyvin tunnettu hahmo. Vaikka historiankirjoittajat eivät häntä suuremmin noteeranneet ensimmäisellä vuosisadalla, sekin lienee siksi, ettei kukaan uskonut tämän puusepän pojan synnyttävän maailmanlaajaa uskoa. Kuitenkin historialliset yksityiskohdat kulkevat jatkuvasti rinnalla, ja Uuden Testamentin kirjeiden lisäksi on jopa lähes kaksi sataa muuta uskonnollista lähdettä, jotka tuolta parin ensimmäisen vuosisadan ajalta ovat säilyneet. Lisäksi tutkijoiden arvio on, että jopa 85 % kirjoituksista ei ole edes säilynyt (Räisänen (1), 2010, s. xxi-xxiii ja s.5). Ja kirjoitusten määrä seuraavina vuosisatoina suorastaan räjähti, jos tutkii varhaisia kirkkoisiä ja heidän tuottamiaan tekstejä. Ja näiltä ajoilta luettavaa löytyy käännettynä ihan suomeksikin (esim. Halldorf 2000, Tertullianus 2010, Kyrillos 2013, Gregorios Nyssalainen 2006, Augustinus 2016, ja Huttunen, Salminen & Tervahauta 2020). Osassa B tulee esiin ei-kristilliset historioitsijat, jotka ovat Jeesuksesta kirjoittaneet.
Kun pohditaan lisää historiallisuutta, eivät evankeliumit olleet mitään tarkkoja elämänkertoja, eikä niitä pidä sellaisina arvioida, niin kuin kriitikot tekevät. On hyvä havaita, ettei Jeesus itse kirjoittanut riviäkään. Kuitenkin Jeesuksen puheista on ollut alkuun suullisesta tiedosta kerätty kirjallinen lähde, ns. Q-evankeliumi. Se ei ole säilynyt, mutta se on rekonstruoitu käyttäen Luukkaan ja Matteuksen evankeliumeja, joissa hyvin samat Jeesuksen puheet esiintyvät lähes samanlaisina mutta eri järjestyksessä (Esim. Molari 2005). Niillä on siis ollut yhteinen lähde. Myös Tuomaan evankeliumi sisältää Jeesuksen puheita, ilman UT:ssa esiintyviä fyysisiä tapahtumia (Crossan, 1994, s. XV). Crossan mainitsee myös Tuomaan evankeliumin ja Q-lähteen samankaltaisuuden. Kummassakaan ei esim. ole yhtään ihmettä mainittu.
Näitä kirjattuja puheita on sitten yhdistelty fyysisiin tapahtumiin, eikä tapahtumien historiallisuus ole aina keskeisintä, vaan evankeliumin kirjoittajan teema ja sanoman merkitys. Markuksen evankeliumi oli ensimmäinen UT:n evankeliumi ja kirjoitettiin noin vuonna 70 jaa. Tämän Cantell ajoittaa oikein, kuten myös Matteuksen ja Luukkaan. On väärin kritisoida evankeliumeja siitä, mitä ne eivät edes ole pyrkineet tekemään, olemaan eksakteja historiallisia kuvauksia. Tämä ei tietenkään hävitä keskeistä historiallista todellisuutta, että Jeesus syntyi, liittyi Johannes Kastajan liikkeeseen, aloitti oman profeetallisen toimintansa, liikkui ympäri Galileaa ja Jerusalemin ympäristöä, ja vangittiin juutalaisten pääsiäisenä, tuomittiin kuolemaan ja ristiinnaulittiin. Juuri mikään muu antiikin tapahtumasarja ei ole yhtä dokumentoitu kuin kristinuskon historian alkutapahtumat. Pelkän ”legendan” ja eksaktin historian väliin mahtuu paljon sävyjä, joita evankeliumit edustavat ja kertovat todellisista tapahtumista, ei paikalla videoidun tarkasti, mutta oleellisesti oikein.
Kritiikkiä on myös siitä, että niin paljon kirjoituksia jäi Uuden Testamentin kaanonin ulkopuolelle, kuten evankeliumeiksi nimettyjä tekstejä. Kaanon syntyi pikkuhiljaa ja vasta vuonna 367 jaa on ensimmäinen maininta juuri nykyisistä 27 tekstistä, jotka kuuluvat UT:iin. On täysin luonnollista, että parhaat tekstit saivat vankan tukijajoukon ja ne valikoituivat UT:iin. Ulkopuolelle jäi paljon tekstejä. Osassa B käsitellään laajasti UT:n ulkopuolelle jääneitä evankeliumeja ja muita tekstejä.
On siis paljon enemmän kirjoituksia Jeesuksesta, kuin vain UT. Ja sehän osoittaa Cantellin kritiikin vääräksi, että historiallisuus Jeesuksesta olisi lähes vain Raamatun varassa. Löydökset kuten Qumran ja Naq Hammad ovat vahvistaneet kokonaiskuvaa merkittävästi, ja molemmista on viime vuosina ilmestynyt myös suomenkielisiä laitoksia (Jokiranta 2009, Dunderberg & Marjanen 2006).
Jos Uuden Testamentin tekstit ja vain ne ovat puhtaasti Jumalan kirjoittamia, jyrkkä ero muihin sen ajan teksteihin muuttuu ongelmaksi. Jos sen sijaan hyväksyy tekstien pikku hiljaa syntyneen arvostuksen ja statuksen, ovat muut saman ajan kirjoitukset luonnollinen lisä arvokkaimpien ympärillä.
Vanha Testamentti, tai Heprealainen Raamattu, kuten tutkijat nykyään mieluummin sitä kutsuvat, sai kovaa kritiikkiä. Suuri osa kritiikistä on aivan aiheellista. Se on kirjoitettu pitkän ajan kuluessa, sitä on muokattu vuosisatojen aikana, redaktoreja (toimittajia) ja kopioijia on ollut paljon. Tekstejä on myös vuosisatojen kuluessa yhdistelty kansan uskonnolliseen tilanteeseen sopivaksi (Ks. Nissinen & Vähäkylä 2018, Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, Pesonen & Valkama 2010). Tietenkin kritiikki olisi murskaavaa, jos ajattelee, että Heprealainen Raamattu kirjoitettiin kerralla Jumalan ohjauksessa. Mutta näin ei ole. Sen synty on todella niin monipolvinen kuin kriitikot esittävät, mutta se ei nollaa tämän vanhan kirjan merkitystä. ”Vaikka pyhä teksti on muuttunut, se ei vähennä sen uskonnollista merkitystä”, sanovat tutkijat, jotka kaivavat esiin näitä tietoja Heprealaisen Raamatun synnystä (Nissinen & Vähäkylä s.15). Tämä lainattu kirja on muuten Suomen Akatemian rahoittaman tieteen huippuyksikön yksi tuotos. Tämän myötä Helsingin yliopistossa on yksi maailman suurimmista Raamatun tutkimuksen keskuksista. Toinen tutkimuksen huippuyksikkö oli aikaisemminkin teologiassa, jota johti Heikki Räisänen (Räisänen (3) s.333). Jossain arvostetaan tieteen tekoa teologian alalla ja se on saanut rahoitusta, vaikka kriitikkomme pääosin pitävät sitä turhana ajan hukkana.
Yksi tärkeä, yleisesti hyväksytty tieto puuttuu kriitikoilta. Heprealainen Raamattu on myös sekoitus historiaa ja kertomuksia. Erityisesti sen ensimmäiset 11 lukua 1. Mooseksen kirjasta ovat ei-historiallista syntytarinaa (Junkkaala (1) 2020, s.68, Borg (2), 2001, s.60). Niitä ei kuulu arvioida historiallisesti, vaan kertomuksina, joilla voi silti olla syvällinen merkitys. Ei siis Jumalan liikuskelu Mamren tammistossa ole historiallinen fakta, jota Valtaoja ihmetteli, eikä liioin vedenpaisumus, jota Edmund Halley pohti luonnontieteellisenä mahdottomuutena Olli Jalosen kirjassa (Jalonen, 2019, (1), s.249).
Yhdyn molempien kritiikkiin, mutta lähtöoletus on kummassakin väärä.
Heprealaisen Raamatun tekstit ovat usein kansan kertomusta, ei läheskään aina historiaa. Kansanmurhat ovat järkyttävää luettavaa, mutta esimerkiksi Kanaalilaisten kansanmurha (5. Mooseksen kirja 20:10–20, Joosua 1–12), sitä ei koskaan tapahtunut. Arkeologit eivät ole löytäneet todisteita tästä hurjasta tapahtumasta.
Siispä Jumala ei koskaan käskenyt Israelilaisia surmaamaan Kanaanilaisia (Enns (1), 2014, s.36–60). Käskyä ei ole annettu, eikä kansanmurhaa myöskään koskaan ole tapahtunut . Jos tämä tarina kirjoitettiin Israelin pakkosiirtolaisuuden aikana, jolloin heitä sorrettiin rajusti ja väkivaltaisesti, löytyy sille aika luonnollinen, inhimillinen, kansallistunnetta pönkittävä selitys, ”kyllä mekin oltiin vahvoja, joskus muinoin”. Kirjoittajat siirsivät omat tunteensa Jumalan sanoiksi, ja uskoivat Jumalan olevan omien vihan tunteidensa mukainen. He edustivat samanlaista mentaliteettia kuin muutkin kansat tuona aikana.
On silti totta, että eihän tällainen teksti kelpaa moraalin perustaksi, niin kuin kritiikki kuuluu. Kristinuskon perusajatus onkin, että kaikki mikä on Heprealaisessa Raamatussa, tulee tulkita Uuden Testamentin läpi, ja tällaiset murhatarinat jäävät arvottomiksi. Onhan toki tuossa teoksessa myös viisasta, arvokasta moraaliopetusta ja elämän viisautta. Lisäksi Paavali, UT:n ensimmäinen ja ainoa henkilönä varmasti tunnettu kirjoittaja, arvostelee juutalaista lakia kovin sanoin ja keskittyy kamppailemaan sitä vastaan, kun kristityiltä vaaditaan lain määräyksien noudattamista (Aejmelaeus 2018, erinomainen kokonaiskuva Paavalin elämästä ja kirjeistä).
Uuden Testamentin kirjoittajat eivät pääosin ole tiedossa. Kritiikki on siis oikeaa. Monille kirjeille kirjoittajan nimet on annettu jälkikäteen, ja viitattu arvokkaisiin, usein apostolien nimiin (Kuula, Nissinen & Riekkinen, s.180, 200, ym.) Luultavasti kirjoittajat olivatkin yhteisöistä, jotka olivat syntyneet näiden henkilöiden ympärille.
Silminnäkijöitä he eivät olleet, mutta todennäköisesti olivat olleet tekemisissä sellaisten kanssa. Mutta ei tämä murenna Raamatun arvoa, sikäli kuin sen näkee ihmisten kokemuksina siitä, miten he ovat kokeneet Jumalan kristillisessä alkuseurakunnassa.
Vielä yritän pohtia surkean informaation ongelmaa. Ajatus on erikoinen ja lähtee kai siitä, että Jumala olisi voinut valita paremmankin ajankohdan, vaikka tämän meidän digitaalisen aikamme, jolloin tieto olisi parempaa ja nopeasti leviävää. Lisäksi Jeesus näytti tahallaan pimittävän tietoaan ja kertoi vertauksin monet asiat. Miksi näin? Kritiikki on kovin spekulatiivista, ja siksi oikein mitään selkeää vastausta ei ole. Ehkä Jumalan suunnitelma oli toteuttaa monoteistisen juutalaisuuden kautta koko ihmiskuntaa koskeva esiin tulo. Jerusalem tuhottiin vuonna 70 jaa, ja juutalaiset ajettiin hajaannukseen. Historiallisesti siis Jeesuksen toiminta osui melko viime hetkiin, kun juutalaisuus vielä oli ns. toisen temppelin ajassa. Tämä on ihan yhtä spekulatiivista kuin itse kritiikkikin. Kritiikissä paistaa myös sellainen ongelma, että ihminen voisi asettaa rationaalisuuden rajat ja edellyttää Jumalaa ne täyttämään. Jos Jumala on olemassa, hän tuntee iankaikkisuuden, ei yksikään ihminen.
Ehkä myös Jeesuksen tahallinen tiedon pimittäminen on selitettävissä. Yksi sellainen on, että eivät edes Jeesuksen lähimmät ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa, joten asian selittäminen etukäteen oli mahdotonta. Siitäkin keskustellaan, tiesikö Jeesus itsekään täysin, mitä tulee tapahtumaan (Borg & Crossan 2006). On jälkiviisautta väittää, että olisi pitänyt paremmin antaa tietoa. Tieto tuli ymmärrettäväksi vasta Jeesuksen kuoleman jälkeen, ja tiedon rakentaminen jäi hänen seuraajiensa tehtäväksi. He myös kirjoittivat evankeliumit, joissa on mukana heidän uutta ymmärrystään pääsiäisen tapahtumien jälkeen, jotka olivat heille alkuun täydellinen katastrofi.
Tiivistettynä, Jeesuksen elämä, opetukset, kuolema ja ylösnousemus oli välitettävän tiedon ydin, mutta sitä ei voinut ensin selostaa teoreettisesti ja sitten toteuttaa käytännössä, joten Jeesuksen oli jätettävä asian sisällön rakentaminen seuraajilleen.
Entä uusi tieto, uusi ilmoitus nyt, jota kaipailtiin. Usko on kehittynyt merkittävästi alkupäivistä, vaikka perusasiat ovatkin säilyneet. Ei ole tarvetta uudelle ”Raamatulle”, uudelle ilmoitukselle. Ensiksikin varsinainen ilmoitus oli Kristus. Toiseksi kristityt kykenevät kehittämään uskon sisältöä parempaan kaiken aikaa. Tosiasia on, ettei kenenkään kristillinen usko perustu pelkkään Raamattuun, vaikka niin väittäviä kristittyjä on. Uuden Testamentin kirjoitukset kiersivät ensimmäiset vuosisadat seurakunnissa erillisinä kääröinä ja uskon sisältöä kehitettiin kaiken aikaa. Kirkkoisät olivat kehitystyössä isossa roolissa ja heidän historiallisia tekstejään on valtavasti tarjolla, monia myös käännetty suomeksi. Jossain vaiheessa 300-luvulla kristinusko, vainojen jälkeen, ensin sallittiin ja sitten nimettiin Rooman valtakunnan uskonnoksi. Siitä alkoivat suuret kirkolliskokoukset, joissa pohdittiin isoja teologisia kysymyksiä, ensimmäinen Nikeassa vuonna 325 jaa, ja viimeinen kaikkien yhteinen 787 jaa (Halldorf, 2000). Kaikki ei suinkaan mennyt hyvin ja kivuttomasti. Myöskään kaikki kysymykset eivät ratkenneet koskaan, vaikka pakottavia päätöksiä kyllä tehtiin. Myös politiikka oli tullut kuvaan mukaan, mikä vaikutti paineena saada yksi ratkaisu kuhunkin ongelmaan, jotta kansan yhtenäisyys vahvistuisi Rooman valtakunnan agendan mukaisesti.
Useaan otteeseen on tullut esiin yhden totuuden vaatimus relevantin tiedon hyväksymisen ehdoksi. Olen jo useasti vastannut tähän, nyt vielä vähän eri kulmasta: Historiallisiin lähteisiin ei voi soveltaa positivistista, yhden totuuden vaatimusta. Muutenkin humanismi ja ihmistieteet ovat luonteeltaan muuta kuin eksakteja tieteitä. Tosin eksakteissa tieteissäkin kuulee usein sanottavan: Aikaisempi käsitys on muuttunut, uusi tieteellinen teoria kumoaa vanhan. Esimerkiksi maailmankaikkeuden ikuinen olemassaolo, johon Einsteinkin uskoi, muuttui ajallisen alkupisteen olemassaoloon, eli alkuräjähdykseen. Ei eri totuuskäsityksissä ehkä sittenkään ole kovin suurta eroa.
Uskon asioihin paneutuessa parempi olisi hyväksyä totuuskäsitys, jossa moninaisuus sallitaan ja riittää, kun osuu tikkatauluun. Ei ole häränsilmää, johon voisi edes tähdätä. Tai ainakin sen pisteluku on liki sama kuin muuallakin taulussa. Tavallinen suomalainen ja ns. pubitikkataulu poikkeavat toisistaan. Jälkimmäisessä ei ole onnistuminen ja pisteytys kehässä, vaan säteittäin. Ja keskipisteen tavoittelu ei olekaan paras valinta. On vain ajallisia, paikallisia ja subjektiivisia totuuksia. Silti vakavasti otettavia ja ihan totta, minulle. Muut päättävät omasta puolestaan, punnittuaan perusteluja ja argumentteja.
Lähdeluettelo
| Aejmelaeus Lars | Paavali, Elämä ja kirjeet | Suomen Eksegeettinen Seura, Helsinki 2018 |
| Augustinus | Kaikki rakkaudesta | Kirjapaja, Helsinki 2016 |
| Borg Marcus J. (2) | Reading the Bible again for The First Time | HarperCollins, USA 2001 |
| Borg Marcus J. & Crossan John D. | The Last Week – What the Gospels really teach about Jesus’s Final Days in Jerusalem | HarperCollins USA 2006 |
| Crossan John D. | Jesus – A revolutionary biography | HarperCollins, USA 1994 |
| Dunderberg Ismo & Marjanen Antti | Nag Hammadin Kätketty Viisaus | WSOY, Helsinki 2006 |
| Enns Peter (1) | The Bible Tells me so | HarperCollins, USA 2014 |
| Halldorf Peter | 21 Kirkkoisää | Barents Publishers-Fin, Kokkola 2000 |
| Huttunen Niko, Salminen Joona & Tervahauta Ulla | Apostoliset Isät – Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia | Suomen Teologinen Kirj.seura, Vaasa 2000 |
| Jalonen Olli (1) | Merenpeitto | Otava, Keuruu 2019 |
| Jokiranta Jutta | Aarre Saviastioissa, Qumranin tekstit avautuvat | Kirjapaja, Helsinki 2009 |
| Junkkaala Eero (1) | Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan | Perussanoma, EU 2020 |
| Kuula Kari | Kotona Kristinuskossa | Kirjapaja, Helsinki 2012 |
| Kuula Kari, Nissinen Martti & Riekkinen Wille | Johdatus Raamattuun | Kirjapaja, Helsinki 2008 |
| Kyrillos | Jerusalemin uskontunnustus | Perussanoma Oy, EU 2013 |
| Molari Juha | Q-evankeliumi | Nettijulkaisu 2005 |
| Nissinen Martti & Vähäkylä Leena(toim.) | Kiveen Hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa | Gaudeamus, Tallinna 2018 |
| Nyssalainen Gregorios | Sielusta ja ylösnousemuksesta | Kirjapaja, Helsinki 2006 |
| Pesonen Anni & Valkama Kirsi | Arkielämä Raamatun Aikana | Kirjapaja, Helsinki 2010 |
| Räisänen Heikki (3) | Taistelua ja Tulkintaa | Kirjapaja, Helsinki 2014 |
| Tertullianus | Apologeticum /Kristinuskon puolustus | Kirjapaja, Helsinki 2010 |