4.4. Etiikan kritiikki
Kristillistä etiikkaa kaikki valitsemani ateistit tai uskonnottomat kirjoittajat käsittelevät laajasti ja kriittisesti. Tosin kukaan ei varsinaisesti etsi teoriaa ja kirjattuja hyviä periaatteita, vaan väärinkäytöksiä, huonoja käytäntöjä ja nykyisen ajan ja tiedon valossa hölmöjä sääntöjä. Kyllä myös periaatteellisia eettisiä ohjeita löytyisi Raamatusta, kuten vaikkapa rakkauden kaksoiskäsky, jota meille suomalaisille voisi ehkä kutsua kolmoiskäskyksi – että rakastaa Jumalaa, rakastaa lähimmäistä ja rakastaa myös itseään. Kultainen sääntö löytyy myös Raamatusta, että tekee toiselle, niin kuin tahtoisi itselleen tehtävän. Esimerkiksi vielä, Cantell pitää kristinuskon yhtenä jaloimmista piirteistä anteeksiantamuksen korostamista.
Cantellin etiikka-painotteinen kritiikki liittyy pariin asiaan: Ensimmäinen osuu naulan kantaan: seksuaalikielteisyys. Hän esittelee kirkkoisä Augustinuksen 400-luvulta, joka kamppaili oman seksuaalisuutensa kanssa (Cantell, 1996 s.106–109, ks. myös Halldorf, 2000 s.141–170). Jalkavaimo, avioton lapsi, jalkavaimon lähettäminen Afrikkaan, ja lapsen ottaminen pois äidiltä, uuden naisen ottaminen, vaikka avioon pääsy olisi siihen aikaan vaatinut kaksi vuotta rauhoitusaikaa, eivät todellakaan mairittele ansioluettelona (Halldorf, 2000 s.149–153). Mutta sen sijaan, että hän olisi ymmärtänyt seksuaalisuuden voimaa ja ollut ymmärtäväinen, Augustinus kehitteli oppeja, jotka käänsivät kieroon kristillisyyden suhtautumisen seksuaalisuuteen. ”Kuinka paljon täysin aiheetonta syyllisyyttä, ahdistusta, pelkoa, häpeää ja onnettomuutta kirkkoisä Augustinuksen seksuaalikielteisyys onkaan aiheuttanut ihmiskunnalle yli 1500 vuoden ajan” (Cantell, 1996 s.107).
Kondomikielto, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, nämä Cantell nostaa esiin myös, sekä katolisten pappien selibaattivaatimuksen. Eikä taida lasten seksuaalinen hyväksikäyttö edes rajoittua vain katolisten piiriin, myös Suomessa on tällaisia uutisia erään pohjoisen Suomen herätysliikkeen piiristä kuulunut.
Tässä ei voi olla kuin samaa mieltä. Selibaattivaatimus on luonnoton vaatimus papeille, joka muuten astui voimaan vasta 1100-luvulla. Paavi Pyhä Gregorius VII kielsi pappien avioliitot vuonna 1075 jaa, ja tämä virallistettiin 1100-luvulla. Se on sekä järjenvastainen, että Paavalin ohjeidenkin Uudessa Testamentissa. Lasten hyväksikäyttö, vaikka sitä tapahtuu hyvin monenlaisissa piireissä, on sietämätön ajatus kirkon piirissä.
Kondomikielto on tosiaan räjähdysmäisen väestön kasvun ja AIDSin aikana vähintäänkin vanhentunut, suorastaan järjetön. Katolisen kirkon logiikka lienee, että näin vältetään aviollisen seksin ulkopuoliset suhteet, jos lapsen saamisen pelko on läsnä. Mutta eihän tämä logiikka ole toiminut enää vuosikymmeniin, jos oikein milloinkaan. Eikä kondomeja sallita edes avioparille, joten vielä synkempi on se logiikka, jota kirkko yrittää ylläpitää. Jälleen Katolisen kirkon vaikeus perua aikaisempia päätöksiä on näkyvissä.
Viimeisen Cantellin esiin nostaman aiheen voisi käsitellä yhtä hyvin uskon sisällön kritiikissä, se on kritiikki ajatusta kohtaan, että taivaaseen päästään yksin armosta ilman omia ansioita. Ei se näin pitäisi olla, vaan hedelmistään puu tunnetaan. Kristityn elämän pitäisi tuottaa hyviä hedelmiä. Kristittyjen pitäisi olla hitusen parempia kuin muut, mutta eivät he ole (s.83). Tässä hän on oikeassa, eivät kristityt ole parempia. Ja varovaisesti myönnän myös tuon toisen väitteen.
Dawkins aloittaa etiikkaan liittyvän kritiikkinsä tuomalla esiin Vanhan Testamentin kauheudet. On todella moraalitonta, että Jumala kehottaa esimerkiksi kansanmurhiin. Aabraham ja Mooses, suuret kantaisät ja johtajat ovat kaikkea muuta kuin hyvän moraalin esikuvia. Aabraham valehteli vaimonsa olevan sisarensa ja ongelmia seurasi (Dawkins, 2016 s. 274, jossa hän lainaa tekstiä 1. Mooseksen kirja 12:12–20.). Samoin hän oli sokeasti valmis uhraamaan poikansa Iisakin, vaikka välttyikin tältä viime hetkellä. Ja Mooses, hän esimerkiksi käski tappaa naiset ja lapset, vaikka hänen sotilaansa olivat heidät säästäneet (Dawkins, 2016 s.278, jossa hän lainaa tekstiä 4. Mooseksen kirja 31:14–18). Paljon muutakin kauhistuttavaa Dawkins esittelee Vanhasta Testamentista, perustellakseen, kuinka kauhea Jumala on ja kuinka huonoa moraalia VT edustaa. Tätä käsittelen lisää uskon sisältöä koskevassa osiossa, ja myös laajasti osassa B.
Moraali ei tule Raamatusta, on näin ollen Dawkinsin väite. Logiikka on se, että siellä on niin paljon kauheuksia, joita Raamatun ihmiset ovat tehneet. Ja vieläpä Jumalan käskystä.
Orjuus ja kristittyjen pitkään kestänyt kritiikittömyys sitä kohtaan tulee esiin. Edelleen naisten huono asema, sekin. Ja vielä homoseksuaalit ja heidän erittäin huono kohtelunsa. Rotuerottelu ja syrjintä saa myös huomiota. Abortti, jota edelleen vastustetaan erityisesti USAssa uskonnon perusteella, sen Dawkins nostaa esiin. Myös eutanasian, jossa hän näkee uskontojen olevan esteenä. Kuolemantuomiokin vilahtaa.
Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja lapsiin kohdistuva henkinen väkivalta saa Dawkinsin vauhtiin. Seksuaalista hyväksikäyttöä hän piti kerran kommentissaan jopa vähemmän psykologisesti vahingollisena kuin henkistä väkivaltaa, jonka hän joutui myöhemmin perumaan (s.354–357). Mutta väkivalta lapsia kohtaan niin fyysinen, seksuaalinen, kuin henkinenkin on tietenkin karmaisevaa.
Enqvist esittää samoja kritiikin aiheita, joita on jo käsitelty: pappien selibaatti ja muu seksuaalinen kielteisyys sekä kondomikielto. Pedofiiliskandaalit ovat yhtenä huipentumana katolisen kirkon seksiongelmissa (Enqvist (2), 2012 s.79–80). ”Missä Vatikaani siellä seksiongelma”. Jos aikaisemmissa kritiikin teemoissa Enqvist on ollut aktiivinen, eivät eettiset kysymykset olleet kovin isossa roolissa hänen kritiikissään.
Neljäs ja viimeinen kriitikko on Valtaoja. Luvussaan ”Oikea ja väärä” hän pyrkii laajasti esittämään, kuinka etiikka ei ole uskonnon yksinoikeus (Valtaoja, 2012 s.144–166). Valtaoja kuvaakin, kuinka evoluutiossa, ihmisen kehityksen mukana kehittyi myös etiikka, käytännössä toimivin malli ihmisten väliseen toimintaan: ”olla yhteistyöhaluinen, vastavuoroinen, luottavainen ja anteeksiantava” (s.154). Hän lainaa jälleen piispa Juha Pihkalaa:”… Uuden Testamentin kirjeissä olevat eettiset ohjeet ja huoneentaulut ovat usein miltei sanasta sanaan sellaisia, joita myös sen ajan ei-kristilliset filosofiat opettivat.” (Valtaoja s.149–150, lainattu kirjasta Pihkala & Valtaoja (2), 2010). Tähän voi kyllä myös yhtyä. Ei ole tarvetta väittää, että vain uskonto tuottaa hyvää moraalia.
Hän kritisoi ruokarajoituksia sanomalla: ”onko väliä syömmekö sipulia”. Hän kai viittaa juutalaisuuteen, mutta ei kristinuskoon, jossa ruokarajoituksia ei ole. Seksi, ”onko väliä kenen kanssa sitä harjoittaa”, onkin jo vähän erikoisempi väite, kun yhteiskunta ilman kristillisiä arvojakin ei nielemättä sulata tätä. Avoin avioliitto -ajatuksen kannattajat ehkä, mutta hyvin erilaisen kuvan voisi antaa kysely petetyiltä kumppaneilta.
Valtaojan testaa uskontoja hyvien moraalisten periaatteiden listalla (s.180). Siinä naisten asema, ihmisen erilaisuuden kunnioitus, väkivallattomuus, homojen oikeudet, henkisen sorron ja painostuksen torjuminen, inhimillisen kehityksen ja onnellisuuden lisäys ovat muiden muassa esillä. Kaikki hyviä ja arvostettavia pyrkimyksiä. Jos uskonto vie näitä kohti, voi vaikutusta pitää hyvänä.
Mitä etiikan kritiikistä voi oppia
Totesin jo, että kritiikki kohdistuu enemmän yksilöiden epäonnistuneisiin yrityksiin olla moraalinen kuin moraaliopetukseen Raamatussa tai kristillisyydessä. Mainitsin myös jo, kuinka positiivistakin tuli esiin. Ja myös Enqvist esittää positiivisia kommentteja, kuten ”pyyteettömän rakkauden ideaali” ja ihailtava kirkollinen ”hyväntekeväisyys” lähetystyössä (s.197).
Seksuaalivastaisuus, kondomikielto, lasten hyväksikäyttö, naisten väärä kohtelu, homojen oikeuksien polkeminen, abortin vastustus monilta osin, ovat oikeaa kritiikkiä, ja niihin on pakko yhtyä. Eutanasia, rotusorto tai rasismi, abortista väittely USA:ssa ja kuolemantuomiokin ovat aiheellisia, mutta monimutkaisempia tai kaukaisempia aiheita ottaa tässä laajemmin käsittelyyn.
Dawkinsin väite, että moraali ei tule uskonnosta tai Raamatusta, vaatii kyllä käsittelyä. En väitä, että pelkästään tai ensisijaisesti, mutta kyllä kristinusko välittää moraalisia ja eettisiä periaatteita. Vanhan Testamentin moraalittomuus, kuten Dawkins esittää, vaatii aivan tiettyä käsitystä VT:n synnystä, johon en yhdy. Palaan tähän uskon sisällön kritiikissä. Edelleen kristityt eivät käytä Vanhaa Testamenttia moraalisääntöjen eikä ylipäätään uskon sisällön ainoana sanana, vaan sitä tulkitaan aina Kristuksen kautta. Vain se, mikä on sopusoinnussa Uuden Testamentin kanssa, on relevanttia, muu on historiaa tai kertomusta Israelin kansan vaiheista.
Etiikan kritiikki oli pitkälti oikeaa. Yksi pieni heikkous siinä kuitenkin on. Se ei vertaa vaakakupissa hyviä ja huonoja tekoja, vain huonot on kaivettu esiin. Kiistatta niitä löytyy. Mutta jos vaakakuppiin toiselle puolelle laitettaisiin hyvä, mitä uskontojen hyvään pyrkivät ihmiset tekevät, saattaisi kuva olla erilainen. Lisäksi kritiikki kohdistuu pääosin tekojen tekijöihin, ei uskon eettiseen sisältöön, ja siksi myös syntyvä kuva on vaillinainen. Tämäkin pohdinta johtaa samaan kysymykseen, kuin aiemmin: onko kristitty sen parempi ihminen kuin uskonnotonkaan? Ei ole. Sen vahvistaa tämäkin kappale.
Useammassa kirjassa esitettiin korjatut 10 käskyä, tai muita moraaliohjeita tai testejä. Valtaojan testi mainittiinkin jo. Cantell esittää oman uskontunnustuksen, johon hän ei itse kyllä edelleenkään usko, mutta se olisi parempi. Ja hyvältä se minustakin näytti. Dawkins puolestaan esitteli parikin listaa uusista 10 käskystä (s.298–300). Ne olivat erinomaisia elämänohjeita, yhtään kohtaa ei ollut vaikeaa hyväksyä.
Lähdeluettelo
| Cantell Kari | Tiedemiehen mietteitä uskosta | WSOY, Juva 1996 |
| Dawkins Richard | The God Delusion | Penquin Random House, UK 2016 |
| Enqvist Kari (2) | Uskomaton matka uskovien maailmaan | WSOY, Helsinki 2012 |
| Halldorf Peter | 21 Kirkkoisää | Barents Publishers-Fin, Kokkola 2000 |
| Pihkala Juha & Valtaoja Esko (2) | Tiedän uskovani, uskon tietäväni – Keskustelukirjeitä | Minerva Kustannus Oy, Juva 2010 |
| Lehtinen Jyri | Voiko uskonnoton uskoa | Jyri Lehtinen, Espoo 2021 |
| Valtaoja Esko | Kaiken käsikirja | URSA, Keuruu 2012 |