4.5. Uskon sisällön kritiikki

Tässä tutkimuksessa, kun on eroteltu uskonto ja usko toisistaan, pidetään uskon sisältöä uskon ytimenä. Tähän kohdistuva kritiikki on siis hyvin keskeistä, ja siksi sitä käsitellään useamman luvun verran. Ei kuitenkaan ole helppoa rajata, mitä uskon sisältö tarkkaan ottaen on. Helposti tulee käsitys, että vain oppi, kirkon dogma on uskon sisältöä, mutta tätä en ehdota. Valitsen mieluummin laajemman katsontakannan, jota kuvaa mainiosti kirja ”Sisäänkäyntejä Raamattuun – Tulkitsijan kirja”, jossa on peräti 12 kirjoittajaa, melkein kaikki yliopiston eri tehtävissä toimivia (Luomanen, Huttunen & Virtanen 2017). Siinä esitetään teltta kristillisen uskon ja identiteetin metaforana eli vertauksena, ja teltan eri kulmat edustavat lähestymistapaa uskoon. Ne ovat kertomus, dogma, etiikka ja rituaali (s.27). Tällainen lähestyminen sallii laajan ja sisään kutsuvan, rajoja keventävän otteen. Asiat eivät ole tarkkarajaisia, emmekä siihen pyri tässä. Etiikka on jo kertaalleen ollut esillä, mutta osin samoja asioita voi nousta tässäkin luvussa esiin. Etiikkaa verrataan myös eetokseen (s.30), joka syntyi Jeesuksen opetuksista ja elämästä, ja sitä kautta etiikka on myös nähtävissä hiukan erilaisessa merkityksessä. Sekä dogma, että rituaali ovat sanoina helposti vahvasti ladattuja, mutta tässä yritän pitää ne mahdollisimman neutraaleina.

Laajimman uskon sisältöön kohdistuvan kritiikin esittää Cantell. Hänen kritiikistään 19 aihetta 24:stä liittyy uskon sisältöön. Mielestäni tämä on tarkkanäköisyyttä, hän ei vaivaudu kaivelemaan ulkonaisia asioita, ”circumstancial evidence” eli aihetodisteita, vaan keskittyy itse asiaan, ongelmiin uskon sisällössä. Hänellä onkin oman taustansa takia ja perehtyneisyydenkin takia mahdollisuus tähän. Toki uskon ja tieteen peruskeskustelu on Cantellillakin ollut erikseen, mutta aihe käsiteltiin jo aikaisemmin.

Cantellin kirjan kritiikki seuraa pääosin perinteistä uskontunnustusta, jonka kohdat hän käy läpi. Ensimmäinen kohta on uskon ja tieteen liittymäkohdasta, josta hän sanoo: ”Tiedettä ja uskontoa ei mielestäni pidä sekoittaa keskenään. Ne edustavat eri maailmoita, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa” (s.38). Tähän voi yhtyä, ja lainaan sen tähän, vaikka se onkin sitä tieteen ja uskon peruskeskustelua.

Raamatun kertomus luomisesta ja tieteellinen selitys eivät ole hänen mielestään ristiriidassa. Tutkiessaan merkkejä Jumalan mahdollisesta olemassaolosta, hän mainitsee Raamatun, ihmisten kokemuksen ja ns. yleisen ilmoituksen luonnossa olevan etsimisen paikkoja. Ja jo pian hän toteaa, ettei yleinen ilmoitus luonnossa mitenkään saa häntä vakuuttumaan Jumalasta (s.34,44–45). Myöhemmin hän lisää myös ns. erityisen ilmoituksen, eli Jeesuksen lähettämisen maailmaan mahdollisena tiedon lähteenä (s.58).

Raamatun hän sanoo ihmisten kirjoittamaksi (s.50), ja erehtymättömyyteen hän ei usko. Raamattuun palataan useasti, ja se on yksi keskeistä kritiikkiä.

Selitys Jumalan kaipuulle on yksinkertainen, ihminen on luonut kaipuussaan Jumalan. Tässä hän yhtyy muihin ateisteihin.

Jumalan olemuksesta Cantell rajaa ulos ne teoriat, jotka ovat vain kohteliasta ateismia tai eroavat siitä mitättömän vähän. Näin hän käsittelee deismin ja panteismin. Vain ns. yliluonnollinen teismi läpäisee Cantellin seulan Jumalan teorioista, ja tämän hän väittää olevan kaikkien monoteististen uskontojen Jumala (s.56). On kuitenkin lukuisia kristittyjä teologeja, jotka eivät ole tästä samaa mieltä. Yksi teorioista ns. panenteistinen (pan-en-teismi) teoria Jumalasta puuttuu häneltä. Kritiikissään hän ilmoittaa käsittelevänsä tuota yliluonnollista teismiä, vain sellaista Jumalaa.

Cantell harmittelee, kuinka tutkimus eikä mikään ihmisen ajattelu voi koskaan saada riittävää tietoa Jumalasta. Niinpä asia ei koskaan ratkea. On vain kaksi vaihtoehtoa, Jumala on tai sitten ei ole. Tiedon saannissa ollaan täysin tämän Jumalan varassa. Hän ihmettelee, miksi Jumala on antanut niin vähän ja niin epämääräistä tietoa itsestään. Tämä väärä tiedotusstrategia on keskeinen ongelma Cantellille ja yksi tärkeimpiä syitä olla ateisti (s.57–59 ja 142–147). Selvästi hän ei halua jäädä uskon varaan, pitää olla varmaa tietoa.

Raamattu, sen ristiriitaisuudet, inhimillisyys ja sitä koskevien väitteiden epäuskottavuus on myös keskeinen Cantellin kritiikin lähde. Hänellä on myös laaja ymmärrys aiheesta. Kerään tähän hänen Raamattu-kritiikkinsä, jota esiintyy useassa kohdassa kirjaa (s.50, 60–64, 114–115). Erikseen on sitten muu uskon sisällöllinen kritiikki, sen otan aiheittain esiin.

Historiallisuus Jeesuksesta on lähes vain Raamatun varassa, Cantell aloittaa, vain Josefus ja Tacitus antiikin historioitsijoista mainitsee Jeesuksen. Raamattu on ihmisten kirjoittama. Se on ristiriitainen, Cantell käsittelee evankeliumeja. Evankeliumien historiallisuus ei voi olla kovin tarkkaa, koska ne on kirjoitettu vuosina 70–90 jaa, ja Johannes ehkä myöhemminkin (ja Jeesus kuoli nykytiedon mukaan 30 jaa). Kirjoittajien henkilöllisyydet eivät ole selviä. Yksikään heistä ei ollut Jeesuksen elämänvaiheiden silminnäkijä. Uuden Testamentin sisältö hyväksyttiin vasta 300 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen, tarkka vuosi taitaa olla 367 jaa (Cantell, 1996, s.60–61, vuosiluku ks. esim. Borg (2), 2001, s.29).

Tuomaan evankeliumi vilahtaa myös Cantellilla, jota hän ei pidä muuta kuin epämääräisenä ja moniselkoisena. Nykyään kuka tahansa voi lukea Tuomas-kirjallisuuden suomeksi kirjasta ”Nag Hammadin kätketty viisaus”, josta Tuomaan evankeliumi löytyy (Dunderberg & Marjanen, 2006, s.289–371).

Kritisoidessaan Jeesuksen ajan, antiikin ajan tutkimuksia, hän tulee paljastaneeksi vähäisen arvostuksen historian tutkimukseen. Hän myöntääkin olevansa luonnontieteen tutkija, tosin hienoista ylemmyyttä tässä erilaisen tieteen teon välillä näkee väkisinkin.

Cantellin mukaan eksegetiikka (raamatunselitysoppi) osoittaa Uuden Testamentin huomattavan epäluotettavuuden tietolähteenä Jeesuksesta (s.63). Inspiraatioon hän toteaa, että vaikka uskoisi Pyhän Hengen inspiroineen, ohjailleen kirjoittajien kynää, ”eivät evankeliumit suinkaan edusta suoraan ja puhtaina Jumalalta tulleita ajatuksia”(63). Vielä hän kritisoi sitä, että jotkut suojautuvat kritiikiltä väittämällä, että Raamattua voi ymmärtää vain Pyhän Hengen avulla. Sanon jo tässä heti, että yhdyn suurimpaan osaan tästä kritiikistä, vaikka johtopäätökseni on eri kuin Cantellilla. Palaan näihin kritiikin käsittelyssä.

Sitten alkaa Cantellin muun uskon sisällön kritiikki, ja se on laajaa. Ylösnousemus ensimmäiseksi. Cantellia häiritsee, ettei ole vain yhtä tulkintaa, kuinka tämä tapahtui, vaan erilaisia, ääripäät hyvinkin kaukana toisistaan. Eikä kristinuskoa voi puolustaa sillä, että se on säilynyt hengissä 2000 vuotta, kun moni muukin uskonto on säilynyt.

Evankeliumien luonnonlakien vastaisuus, siis mahdottomalta tuntuvat ihmeet, ovat Cantellille täysin käsittämätöntä, niin kuin luonnontieteilijälle voi vain olettaakin olevan. Tällaisia ovat esimerkiksi neitseestä syntymä, jotkut parantamiset, kuten ”sokeiden, mykkien, kuurojen ja rampojen pikaparantaminen sylkemällä” ja Lasaruksen kuolleista herättäminen, kun ruumis oli jo mätänevä ja haiseva (s.66–68). Tai hopearahan löytyminen ensimmäisen saaliskalan suusta, millainen sattuma se olisikaan. Hän päättelee, että Jumala voi siis halutessaan toimia luonnonlakien vastaisesti. Tähän voi sitten uskoa tai olla uskomatta.

Jeesuksen opetuksen ydintä, kuten kultainen sääntö, hän kiittelee. Mutta epäilee sitten, että onko Jeesus edes sanonut näitä, vai onko ne lisätty jälkiviisaasti tai valikoitu jättäen huonot lausahdukset pois. Sitten Jeesuksen sanomisten epämääräisyys ja vaikeaselkoisuus ja tahallaan vertauksilla puhuminen, jotta kuulijat (tai osa heistä) eivät ymmärtäisi, ihmetyttää häntä. Miksi ei ”suoraan, yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti?” (s.71). Ongelmaa Cantell esittelee lukuisten hankalien evankeliumien tapahtumien ja vertausten kautta. Tarina Martasta ja Mariasta, jossa kehuja saa se, joka ei osallistu palvelemiseen, nostaa erityisesti kierroksia. Vuorisaarnan omituiset ohjeet myös nousevat esiin, kuten ”toisen posken kääntäminen”.

Vielä esiin tulee virheeksi osoittautunut käsitys ja ennustus, että maailmanloppu jossain muodossa tulee tämän sukupolven aikana, siis hyvin kauan sitten. ”Jeesuksen ”suoria sitaatteja” ei voida ottaa ehdottomina totuuksina” (s.76).

Iso kysymys, jota on pohdittu jo vuosituhannet, on kuinka Jeesus voi olla yhtä aikaa tosi Jumala ja tosi ihminen? (s.76). Eikä siihen kukaan ole pystynyt tuottamaan järjellistä, yksiselitteistä ratkaisua. Kautta aikojen on noussut ryhmiä ja tulkintoja, jotka ovat kallellaan jompaankumpaan suuntaan. Cantell pohtii, pystyikö Jeesus kunnolla edes samaistumaan ihmisiin, jos hän oli Jumalan Poika. Hän kun näytti olevan tietoinen omasta erityisyydestään evankeliumien mukaan.

Ylösnousemus, sovitus ja Jeesus Jumalan Poika ylösnousseena ovat kristinuskon kulmakiviä. Niitä ei Cantell pidä uskottavina. Hän ei usko Isään Jumalaan, vielä vaikeampaa on uskoa Poikaan, eikä Pyhään Henkeen sen enempää. Tietenkin jo ensimmäinen, eli että ei usko Jumalaan, nollaa kaksi muutakin automaattisesti.

Cantell kritisoi myös sitä, että voisi pelastua, siis saada uskonnollisen palkinnon yksin uskosta, ilman tekoja. Eihän se voi niin olla. Hedelmistä puu tunnetaan, esitti myös Jeesus, joten uskonnon pitää vaatia tekoja, muutenhan se on ihan turha. Ja kristittyjen tulisi olla hitusen parempia kuin muiden, mutta eivät he ole ja se johtaa vain huonoihin vaihtoehtoihin uskonnon kannalta.

Taivas ja helvetti ovat oman luvun, parinkin arvoinen aihe. Ilmestyskirjan omituisuus, viimeinen tuomio, kiirastuli, ja muutama muukin väittämä nousee esiin. Helvetillä pelottelu saa erityistä kritiikkiä. Ja yhtälö rakastavasta Jumalasta ja helvetistä ei sovi yhteen Cantellin mielestä. Annihilaatio (ihmiset lakkaavat olemasta) helvetin sijaan olisi edes hiukan inhimillisempi ajatus. Samaan teemaan kuuluu jako vuohiin ja lampaisiin, joka näyttää epäoikeudenmukaiselta kahtia jaolta. Danten 9 tasoa helvetissä ei juuri helpota tätä. Cantell vaatii uskonpuhdistusta ja helvetin pois ottamista opetuksesta, mutta samalla hänen mukaansa kristinuskosta romahtaa muitakin asioita, joten tämä on ”pirullinen ongelma” (s.89–92).

Ruumiin ylösnouseminen on ongelmallinen uskomus. Minä uskon … ”ruumiin ylösnousemisen”, näin uskontunnustus ensimmäisiltä vuosisadoilta sanoo. Ihmisen sielu yhdistyy ylösnousemuksessa ”hengelliseen ruumiiseen”. Mutta mikä tämä on? Cantell pohtii niin abortin sikiöitä kuin Arvo Ylpön 100-vuotiasta ruumista ylösnousemuksessa. Ja kritisoi sitä, että kristityt puolustautuvat sillä, ettei tarvitsekaan ymmärtää Jumalan aivoituksia. Ymmärryksen äärirajoille on mentävä, sanoo Cantell (s.92–95). Itse yhdyn tähän. Niin kuin hyvin moneen muuhunkin hänen kritiikistään.

Predestinaatio, Saatana, kärsimys, Job, synti, Juudas, hyvyys ja pahuus, sovituksen ongelma sekä usko-epäusko-taikausko trilogia, vieläpä Jumala surkeana informaatikkona ovat Cantellin kritiikin listalla jäljellä. Aiheita riittää. Yritän tiivistetysti käydä läpi keskittyen tärkeämpiin enemmän.

Ennalta määrääminen eli predestinaatio on vaikea kysymys, joka nousee joistakin muista teologian teorioista. Se nivoutuu vapaaseen tahtoon, voiko kukaan omasta tahdostaan pelastua, vai vainko jos Jumala on valinnut. Kysymys on todella laaja, eikä se ratkea ottamalla ennalta tietäminen lievempänä terminä käyttöön, kuten Cantell myös kritisoi (s.109–110).

Kärsimys maailmassa on yksi vaikeimpia ja useimmin esiin nostettuja ongelmia. Cantell nivoo tähän Saatanan, Jobin tarinan, Juudaksen kohtalon, synnin ja vapaan tahdon ongelman. Usein ongelmaa nimetään Teodikean kolmioksi ja kuvataan näin: kuinka Jumala voi olla hyvä ja kaikkivaltias, ja silti maailmassa on paljon kärsimystä? Cantellin mukaan se ei ratkaise mitään, että pistää ongelmat Saatanan tiliin. Synti ja erityisesti perisynti ovat alkeellisia ja epämääräisiä käsitteitä.

Job (Job on Hebrealaisen Raamatun henkilö, ja hänen nimissään on yksi kokonainen kirja) joutui ilman omaa syytään suuriin kärsimyksiin. Väitetty opetus oli, että Job lopulta ymmärsi, ettei Jumalaa voi syyttää kärsimyksistä. Cantell ei taas lainkaan ymmärrä, miksi ei voisi, tarina kyllä antaa siihen aihetta. Palkkioajattelu nousee myös Cantellin mieleen. Myös Juudas Iskariot, joka kavalsi Jeesuksen, joutui kärsimyksiin käytännössä Jeesuksen yllyttämänä. Kadotukseen joutuminen on silloin suurta vääryyttä, sanoo Cantell ja pitää Juudaksen kohtaloa säälittävämpänä kuin Jeesuksen.

Onko Jumala pelkästään hyvä? Entä jos Jumaluudessa onkin myös pahuutta? Tai jopa, että demiurgi olisi totta, erillinen paha luojajumala (Gnostilaisten käsitys luojajumalasta). Cantell väittää, että jos uskoo Jumalaan, on pakko uskoa myös Saatanaan (s.134). Ja vastaavasti ihmisen täydellinen kelvottomuus, onko se uskottavaa? Edelleen koko oppi sovituksesta on hänelle outo ja vieras. Tämän kieron, jotkut sanovat jopa masokistisen, ajattelun takana Cantell arvelee olevan uhraamisen ikivanhat perinteet, uhreillahan on jumalia lepytetty ammoisista ajoista saakka (s.135–136).

Jumala on kehno informaatikko. Tämä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi hän ei pysty uskomaan Jumalaan. Tieto on annettu kerta kaikkiaan kelvottoman puutteellisella tavalla. Miksi Jeesus tuli juuri tuona ajankohtana 2000 vuotta sitten. Hän ei löydä syytä tähän. Jälleen luonnonlakien rikkominen tai rikkomattomuus pohdituttaa. Jos kerran Raamatun tapahtumat rikkovat luonnonlakeja, miksi nyt ei? Yksikin vakuuttava ihmeteko riittäisi. Jeesuksen antama informaatio, se oli epäselvää ja jopa tarkoituksella annettu sellaisena, että kuulijat eivät ymmärrä.

Usko on sokeaa, sanoo Cantell. Ilman varmaa tietoa, usko on hänelle mysteeri. Epävarmuus ja kriittinen suhtautuminen ovat arvokkaampaa kuin sokea usko. Taikausko ja usko taitavat olla sama asia hänelle, samantapainen aivoissa tapahtuva ilmiö (s.148–156). Hän näyttää ajattelevan, että oma järki, arviointi ja havainnot ovat arvottomia uskon asioissa (s.156). Ja hän toivoo, että joskus pääsisi lukemaan ”vilpittömän avomielistä pohdiskelua uskomisen vaikeuksista, uskontunnustukseen liittyvistä ongelmista ja monenlaisista mieleen nousevista epäilyksistä.” Juuri tätä yritän parhaillaan, jo ilmestyneen kirjani ja tämän tutkimuksen kirjoittamisen motiivini on tämä. Muut arvioivat, onko tämä avomielistä ja vilpitöntä, sitä kuitenkin yritän.

Seuraava kriitikko on Dawkins, uskon sisältö saa häneltäkin paljon kritiikkiä, monet ovat samoja teemoja kuin Cantell esitti. Ensimmäisenä Raamattu, joskin Dawkins viittaa Vanhaan Testamenttiin tässä: kaoottisuus, osien irrallisuus, tekstit moneen kertaan editoituja, kirjoittajat tuntemattomia, ja aikaväli jopa 900 vuotta (s.268). Tätä sitten uskonnolliset fanaatikot pitävät erehtymättömänä. Dawkins jatkaa VT:n moukarointia tuomalla esiin sen järkyttäviä tarinoita sodista, joukkoraiskauksista ja kansanmurhista, jopa Jumalan itsensä käskeminä. Raamattu ei siis voi olla moraalin lähde, hän päättelee VT:n perusteella (s.280, 283). Tosin hän myöntää Jeesuksen kumonneen VT:n moraalikäsityksen ja ylittäneen sen.

Syntikeskeisyys on kuitenkin sitten Uuden Testamentin uusi kauheus, erityisesti sovitus perisynnin tähden. Tämä vääryys, sado-masokistinen logiikka, teloitusväline uskon symbolina on uskomatonta hänelle. Perisynti vastasyntyneiden kiroukseksi, jonka kehitti Augustinus 400-luvulla on osoitus siitä, kuinka syntikeskeistä kristillisyys on. Täysin epätervettä – synti, synti, synti – kristillisyyden keskiössä (s.284–285). Sado-masokistisen kuvauksen Dawkins tarkentaa siihen, kuinka Jumala kidutti ja teloitti itsensä inkarnoituneena Jeesuksena, voidakseen antaa kaikki synnit anteeksi. Hän jatkaa vielä asian käsittelyä uhrivaatimuksen järjettömyyden kuvailuna. Muitakin, järkevämpiä tapoja voisi ajatella.

Juudas otetaan esiin seuraavaksi ja Juudaksen evankeliumi, ja ylipäätään ei-kanoniset evankeliumit, joita on useita, hänen mukaansa. Hän asettuu Juudaksen puolelle, niin kuin jo edellinenkin kriitikko.

Lähimmäisen rakastamista kristillisyyden ansiona Dawkins pitää huiputuksena, koska sekä VT että UT liittää sen vain juutalaisiin. Jeesuksenkin opetuksessa lähimmäinen oli vain toinen juutalainen, ei muut (s.287–288). Tosin hiukan ihmetyttää, kun ei löydy mainintaa Laupiaasta Samarialaisesta, tarinasta, jossa Jeesus kertoo, kuka on lähimmäiseni. Samarialainen, siis ei juutalainen, pelasti ryöstetyn miehen, jonka kansallisuutta ei kerrota (Luukkaan evank. 10:29–37). Lähimmäinen ei tässä näytä katsovan kansallisuutta.

Onpa Dawkins antanut sellaisenkin väitteen päästä kirjaansa, että Jeesus olisi kauhuissaan, jos tietäisi, että evankeliumia kerrotaan sioille, siis muille kuin juutalaisille. Tosin hän esittää sen lainauksena, ei omana ajatuksenaan. Mutta silti esittää sen.

Dawkins nosti esille orjat, naiset ja homoseksuaalit, joita käsiteltiin jo hieman etiikan osiossa. Mutta nämä ryhmät tosiaan esiintyvät Raamatussa tavalla, joka synnyttää kiihkeää keskustelua edelleen, eikä niistä päästä täysin yksimielisyyteen kristittyjenkään välillä. Nekin ansaitsevat tulla siis kritiikkinä esiin tässä.

Jäljellä on Enqvistin ja Valtaojan uskon sisällön kritiikki. Heillä ei ole sitä kovin paljon, ja ne menevät paljolti päällekkäin aikaisempien kriitikoiden kohtien kanssa. Enqvist aloittaa myös Raamatun kritisoinnilla. Historiallisuus, se on ensimmäinen kohde: ”Lienee kuitenkin selvää, että valtaosa evankeliumien tapahtumista on legendaa”(s.55). Hän tosin toteaa, ettei ”vahva sepitteellisyys” sinänsä vie pohjaa kristinuskolta, mutta riippumattomaksi historialliseksi todistusaineistoksi siitä ei ole. Ei taida antiikin ajan historioitsijoista yksikään läpäistä Enqvistin seulaa.

Enqvist myös toteaa, että kristinusko on uskoa Raamattuun enemmän, kuin uskoa Jumalaan. Mielenkiintoinen väite. Mistä tietää, että Raamattuun kannattaa luottaa? Yhtään hyvää vastausta hän ei saanut, huonoja roppakaupalla. Paraskaan kirja ei ole hänelle pyhä, merkityksellinen joku kirja voi olla. Eikä Raamattukaan ole pyhä, hän ei näe siinä Jumalan ilmoitusta. Sitten hän siteeraa teologia, joka sanoo, ettei Raamattua voi lukea ilman tulkintaa. Tosin Enqvist lainaa tavalla, joka saattaa antaa kuvan, ettei Raamattu sano mitään. Tuskin aivan sitä teologi on tarkoittanut (s.59, viittaus Outi Lehtipuun tekstiin).

Edelleen erilaisia versioita Raamatuista ihmetellään, myös sitä, miksi kaikki tekstit eivät käyneetkään Uuteen Testamenttiin, vaan ulkopuolellekin jäi tekstejä. Ja miksei voisi olla odotettavissa uutta, parempaa tekstiä, jumalallista ilmoitusta. Lienee Enqvistillä kaiken takana se, että eihän Jumalan ilmoitus voi olla näin sekavaa, epätarkkaa ja ajallisesti hämärää. Kysymykset ovat oikein hyviä, niiden hiukan ivallinen muoto vain peittää aidon kritiikin helposti. Enqvistin mielestä Jeesuksen suuhun on pantu sanoja evankeliumeissa. Siksi hän ihmettelee, miksi niistä alkuperäisimpiä pitää etsiä, kun eihän inspiraation ajanhetkellä ole väliä, jos uskoo Raamatun olevan Jumalan inspiroima. Hyvä oivallus, joskin vastauskin löytynee, kunhan päästään kritiikin käsittelyn puolelle.

Raamattu on uskovien mielestä Jumalan totuus. Mutta tästä ei olla yhtä mieltä, joten epätietoisuus saa hänen mielestään aikaan uskontoriitelyä. Mikä tarkkaan ottaen on Raamatun totuus, kysyy Enqvist. Tähän ei ole vastausta, ja koko kysymys on mieletön. Ja tämä on kuin syöpä, joka pala palalta nakertaa uskonvarmuutta (s.196).

Muuten Enqvistin kritiikki uskon sisällöstä jää pariin muuhun aiheeseen: Helvetti ja kadotuksella uhkailu, lähetystyö ja halu käännyttää sekä kristillinen lähimmäisen rakkaus ja hyväntekeväisyys. Käännyttämistä Enqvist pitää moraalittomana. Hän ei ymmärrä, miksi se on niin tärkeää, eihän sillä kenenkään omaan uskoon ole merkitystä (s.185). Hän myös epäilee, että nuo ainoat muutamat lauseet, jotka Uudessa Testamentissa tai evankeliumeissa kehottavat lähetystyöhön, ovat kenties lipsahtaneet sinne vahingossa (s.195, tosin hän ei huomaa, että UT:n kirjeet ovat pullollaan ajatuksia uskon jakamisesta eteenpäin, jos evankeliumeissa onkin vain muutamia).

Helvetti saakin sitten kierrokset päälle, eikä ehkä syyttä. Kadotuksella uhkailu on hänen mielestään inhottavaa, luotaantyöntävää, moraalitonta psykologista suostuttelua ja monta muutakin rumaa adjektiivia löytynee. Enqvist ei yhtään saa apua teologeista, jotka ovat asiaan hakeneet parempaa ja oikeampaa kuvaa, kuten Kari Kuula ja piispa Spong, jotka hän mainitsee. Eikä myöskään ajatus annihilaatiosta yhtään helpota, sehän on vain akateemista norsunluutornissa näpertelyä (s.189–194).

Mutta jotain positiivistakin hän sanoo. Hän kehuu kristillisyyteen kuuluvaa pyyteetöntä lähimmäisenrakkauden ideaalia. Samoin kirkollinen hyväntekeväisyys saa kiitosta. Ja yksilötasolla jotkut kristityt voivat tehdä arvokasta auttamistyötä (s.197).

Valtaojan kritiikki alkaa uskontojen määrästä. Hän aloittaa kysymällä itseltään, että mikä on uskonnon sisältö (s.170)? Hän vastaa tähän, että minkä uskonnon? Kun on monta uskontoa ja monta totuutta, ei ole vain yhtä totuutta, niin ei sitten ole mitään uskon totuutta. Olisi vain keskenään ristiriitaisia ehdottomia totuuksia (s.171). Pakko sanoa jo heti, että positivistin ja luonnontieteilijän totuuskäsitys on tässä kohtaa hiukan pakkopaidan tuntuinen. Toki on paljon uskonnon edustajia, joilla on sama pakkopaita, ja heidän on pakko väittää ehdottoman totuuden olevan heillä. Mutta kun seuraavassa jaksossa esittelen tukkukaupan Jumalan ja vähittäiskaupan Jumalan, ehkä pakkopaita vähän avautuu. Mutta Valtaojan kritiikki on siinä, että koska ei ole yhtä uskon totuutta, ei mikään voi olla totta. Tai ainakaan sitä ei ole kenelläkään.

Seuraavaksi hän käväisee Vanhan Testamentin puolella, Jumala muka kävelemässä Mamren tammistossa, ja Jumala käskemässä kansanmurhia, niitä ei voi sulattaa mitenkään. Myös Jumalan ainoa Poika neitsyestä syntyneenä ei mahdu vakavasti otettavaan uskoon (s.173).

Tapahtuisi edes yksi oikea ihme, kiistaton, luonnonlakeja rikkova ja se auttaisi Valtaojan mukaan (s.177). Samaa pyysi Cantell. Merkkiä pyysivät jo kauan sitten myös juutalaiset uskonnolliset johtajat.

Uskon sisällön kritiikkiin paneutuminen – pääteemat

Rajaamani aiheet uskon sisällön kritiikistä ovat laaja kokonaisuus, kuten tämä pitkä luku paljasti. Monet kriitikoiden aiheet menevät päällekkäin, joten niitä voi käsitellä kokonaisuuksina. Olen yhdistänyt laajat ja keskeisimmät kokonaisuudet näin:

Muu kritiikki, Luku 4.5.3., jossa onkin iso kattaus aiheita: Jumalan ja Jeesuksen olemus, sovituksen kiero logiikka, kärsimyksen ongelma, syntikeskeisyys, helvetti, jne.
Raamattukritiikki, Luku 4.5.1.
Luonnonlakeja rikkovat ihmeet, Luku 4.5.2.

Lähdeluettelo

Borg Marcus J. (2)	Reading the Bible again for The First Time	HarperCollins, USA 2001
Cantell Kari	Tiedemiehen mietteitä uskosta	WSOY, Juva 1996
Dawkins Richard	The God Delusion	Penquin Random House, UK 2016
Dunderberg Ismo & Marjanen Antti	Nag Hammadin Kätketty Viisaus	WSOY, Helsinki 2006
Enqvist Kari (2)	Uskomaton matka uskovien maailmaan	WSOY, Helsinki 2012
Lehtinen Jyri	Voiko uskonnoton uskoa	Jyri Lehtinen, Espoo 2021
Luomanen Petri, Huttunen Niko & Virtanen Kalevi (toim.)	Sisäänkäyntejä Raamattuun – Tulkitsijan kirja	Kirjapaja, Helsinki 2017
Valtaoja Esko	Kaiken käsikirja	URSA, Keuruu 2012

paluu

seuraava