2.3. Postmoderni totuuskäsitys
Varmaankin on tullut jo selväksi, kumman totuuskäsityksen valitsen. Valitsen asioiden tarkasteluun postmodernin totuuskäsityksen, ja se vaikuttaa paljon lopputulokseen, ajatuksiin, joihin päädytään1. Siihen liittyy keskeisesti ajatus, ettei ole yhtä totuutta, vaan kuten tieteiden maailmassa, myös uskon maailma on moniulotteinen ja tämä diversiteetti on – ei vain hyväksyttävää, vaan jopa toivottavaa. Ollaan siis hyvin lähellä Janne Saarikiven ajatuksia tiedon luonteesta, jotka olivat esillä edellisessä tekstissä. Tämä ei ole relativismia.
Olen kuvannut tällaista totuuskäsitystä tikkataululla. Tässä tikkataulussa ei ole häränsilmää (bull’s eye), sitä napakymppiä. Eikä muuten numeroitakaan, vain tyhjä tikkataulu, ja takana levy, johon jää ohi heitetyt tikat, ettei tarvitse lähteä mökkimetsästä tikkoja haravoimaan. Riittää, kun saa osuman tikkatauluun, ja on kartalla. Siis kuten Saarikivi sanoi, on vain erilaista tietoa, toinen ei ole toista perustavampaa tai parempaa. Toki ohikin voi heittää, silloin taitaa olla syytä koettaa uudelleen. Ohi heitto kuvaa sitä, ettei ajatus ollut enää kohdillaan ja vaatii uudelleen pohdintaa, uutta yritystä.
Tämä vertaus tarkoittaa, ettei tässä nyt esitetä totuuksia, mutta ei myöskään jähmetytä auktoriteettien alle. Tässä pohditaan uskalluksella, mikä on järkevää, mikä ei, pyrkien pysymään uskon tikkataulussa. Mikään asia ei voi olla tabu tai pyhä, jota ei saa käsitellä, toki edelleen kunnioitus säilyttäen. Asioita pitää asettaa kyseenalaiseksi, sitähän uusien ajatusten synnyttäminen vaatii.
Minulla ei siis ole universaaleja, ajattomia ja objektiivisia totuuksia, korkeintaan paikallisia, ajallisia ja subjektiivisia2, joskus vain ajatuksia, ilman yritystä määrittää mitään totuusarvoa. Siis keskustelua ja pohdintaa.
En pyri osoittamaan toisten näkemyksiä vääriksi, hyväksyn mielipiteet ja toisten uskon näkemykset. Mutta pidän luvallisena esittää rinnalle toisia näkemyksiä, vaikka ne ehkä haastavat vanhempia ja laajemmin hyväksyttyjä. Ja uskon vakaasti, että rinnakkain voi elää, vaikka kaikesta ei olla samaa mieltä.
En lähesty asioita positivistisesti, yhteen totuuteen pyrkien. En myöskään pidä positivistisia tai ylidogmaattisia, ainoan totuuden väitteitä haastamattomina totuuksina.
Totuuskäsitys on teemana tässä tekstissä. Se näyttää olevan hyvin usein taustalla ja pohjalla, kun asioista ollaan eri mieltä. Jotkut tahot väittävät, että heidän totuuskäsityksensä on ainoa oikea. Tämä tutkimus on eri tavoin väittänyt, ettei ole olemassa yhtä oikeaa totuuskäsitystä. On erilaisia totuuskäsityksiä, jotka toimivat eri tilanteissa paremmin kuin joku toinen. Luonnontieteissä positivistinen ote toimii ehkä parhaiten. Se kuitenkin kohtaa ongelmia, kun siirrytään ihmistieteiden, humanististen tieteiden alueelle. Positivismi nousee modernin totuuskäsityksen pohjalta. Postmoderni totuuskäsitys tarjoaa erilaisen kuvan todellisuudesta3. Vastustajat leimaavat sen relativismiksi ja ”kaikki käy” -ajatteluksi ja mahdollisuudeksi ajatella aivan mitä haluaa, koska jokaisella voi olla oma totuus. Vakavasti otettava postmoderni ajattelu ei kuitenkaan ole relativismia eikä tuon kritiikin mukaista. Mutta se on rajallisuuden hyväksymistä. Ja totuuden pitämistä sellaisissa rajoissa, ettei sen varjolla voi kontrolloida muita ja pakottaa toisia omaan totuuteensa. Sen sijaan dialogi ja toisen kunnioitus sopivat siihen paremmin. Oman perustellun totuuden kanssakin voi kunnioittaa ja hyväksyä toisen, joka näkee asian eri tavalla ja pitää totena eri näkemystä. Meillä on kaikilla vain näkökulma totuuteen. Totuutemme on siis paikallista ei universaalia – ajallista ei ajatonta – subjektiivista ei objektiivista.
Tällainen ajattelu tekee hyvää, kun ei voi esiintyä kovin varmana asiastaan. Se tuo nöyryyttä, ja pysäyttää varmoina lauotut mielipiteet. Ehdottomuus yleensä kasvaa suuttumuksen lisääntyessä, jolloin ajattelu ja järki saavat vain toissijaisen roolin, jos sitäkään. Varmuuden tunteminen on vaarallinen ongelma. Aivan kuten Peter Enns on kirjansa otsikoinut, ”Varmuuden synti”4. Hänen viestinsä on varmuutta ja oikeaoppisuutta vastaan, ja esittää uskon keskeisimmän olemuksen olevan luottamus Jumalaan, eikä oikeiden asioiden uskomista. Otan tämän laajemmin esille seuraavissa teksteissä.
Edellä esitettyyn tapaan käsitellä tietoa ja puhua totuudesta sopii hyvin jo esillä ollut vertaus tikkatauluun. Kristinuskon tietoon ja uskontoon yleensäkin, varmuus sopii huonosti. On hyvin vähän täysin varmoja asioita. Näin on hyvä. Mihin tieto loppuu, siitä alkaa usko. Eikä uskon todellisuuteen sovi tikkataulun häränsilmä. Koko tikkataulu maalina sallii erilaisuutta ja myöntää, ettei varmaa tietoa ole, on vain perusteltuja käsityksiä, joiden rinnalla on toisia perusteltuja käsityksiä. Eihän tämä tarkoita, etteikö tämän epävarmuuden takaa voisi löytyä todellista Jumalan olemassaoloa. Ihminen ei vain kykene sitä saavuttamaan. Sen tiesivät jo ensimmäiset kristityt: ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt”5.
Dialogi, siis aito keskustelu, edellyttää toisen kunnioitusta ja kuuntelemista. Dialogiin postmoderni totuuskäsitys sopii erinomaisesti.
Olemme aloittaneet tieteen filosofian tai tietoteorian vaikeista käsitteistä, tutkineet tiedon käsitystä ja väittelyä tieteen maailmassa. Koko ajan on ollut pieniä viitteitä uskon maailmaan. Nyt on aika kääntyä tutkimaan uskon maailmaa, siellä olevia haasteita postmodernin totuuskäsityksen soveltamisessa.
1Postmoderni tutkimusote on ollut lukuisien kirjojen yhtenä teemana esillä, eli en ole suinkaan yksin tässä asiassa. Ks. mm. Brueggeman 1993, Borg (2), (3), 2001 ja 2016, Hytönen 2004, Luomanen & Huttunen & Virtanen 2017, ja monet muut lähdeluettelon kirjat käsittelevät aihetta.
2Brueggeman, esim. s.6
3Vainio & Kemppainen, s. 7-9, esittää nykytutkimuksen suuntauksen olevan ”teologia modernismin jälkeen”, jota kuvataan myös ”radikaalisti muuttuneeksi tilanteeksi”. Vaikka kirjoittajat eivät suoraan sano aikaa ”postmoderniksi”, heidän kirjansa vastineeksi he esittävät pari englanninkielistä kirjaa, joissa molemmissa jo otsikko sisältää sanan ”postmoderni”.
4Enns (2) 2016
5Johanneksen evank.1:18 ja 1. Johanneksen kirje 4:12