2.2. Kilpailu totuuskäsitysten välillä myös tieteessä
Viimeksi kun katsoin yliopiston oppiaineita, oli siellä vielä muutakin kuin luonnontieteet – kuten fysiikka, kemia, biologia, matematiikka ja niiden soveltavat tieteet, esim. kosmologia – tieteiden listalla. Silti käynnissä on ollut ns. luonnontieteen ekspansio, jossa muut tieteet pyritään alistamaan osaksi luonnontieteitä ja että vain matemaattisilla aksioomilla on merkitystä1. Tämä on merkittävä kysymys ja ongelma, onko tiede kapenemassa vain luonnontieteiksi? Käykö vain positivismi tieteen tutkimusotteeksi?
Itse asiassa kyse on tieteiden välisestä ristiriidasta, ei vain uskon ja tiedon välisestä. Humanistiset tieteet on haastettu olemassaolon perusteluun. Vainko numeeriset tieteet tai tutkimusmenetelmät ovat tiedettä? Tai vain evoluutiopsykologia ja humanistiset tieteet numeerisin menetelmin tiedettä?
Luonnontieteen ekspansio tai hegemoniapyrkimykset, kuten sosiologi emeritus Eskola sitä kutsuu, on ilmeistä. Tämä liittyy läheisesti siihen, mitä jotkut tahot haluavat pitää tieteenä, siis tieteellisen tiedon synnyttäjänä. Kysymys on epistemologiasta ja ontologiasta. Väkisinkin tässä kohtaa tekstiin työntyvät myös hankalat sanat kuten relativismi, reduktionismi, skientismi jne.
Ehkä paras tapa sukeltaa vielä näihin aiheisiin, on paneutua keskustelukirjaan luonnontieteilijän ja ateistin sekä ihmistieteilijän ja kristityn välillä, ”Ainoa Mikä Jää”. Kirjoittajat olivat kirjoitushetkellä professoreja kumpikin, Kari Enqvist ja Janne Saarikivi2, Kari kosmologi ja Janne kielitieteilijä.
Kirja on varsinaista kielellistä ilotulitusta ja tiedon, kulttuurin, historian ja maailman ilmiöiden tykitystä. Ei ole aivan helppoa kaiken keskeltä löytää niitä aiheita ja jännitteitä, joita tämän luvun aiheena etsitään, mutta kyllä ne sieltä löytyvät: Välillä kohteliaina ja epäsuorina kielikuvina tai metaforina, välillä suorina väitteinäkin.
Kirjasta löytyy juuri niitä jännitteitä, joita tässä nyt tutkitaan:
- humanististen ja luonnontieteiden välinen jännite
- keskustelu tiedon luonteesta ja paremmuudesta luonnontieteissä ja humanistisissa tieteissä
- matematiikan ja kielen suhde tieteissä
- tieteellisen tiedon hankinta positivistisesti ja ei-positivistisesti
- toisen relativismin torjuminen ja vastaavasti reduktionismin torjuminen.
Kirjoittajat käyvät keskustelua sivistyneesti ja suurta tietomääräänsä esitellen. Myös Jumalaa käsitellään hiukan, josta he ovat eri mieltä. Enemmän esillä ovat kuitenkin erot tieteen tekemisessä, tiedon luonteen ymmärtämisessä, olemassaolon kuvailussa ja arkikokemuksen ja tieteen suhteen määrittelyssä. Aiheet kiertävät luku luvulta ja kirje kirjeeltä, kun keskustelijat kirjoittavat toisilleen.
Janne Saarikivi kielitieteilijänä kritisoi matematiikan ja fysiikan nostamista ainoiksi universaaleiksi kieliksi3. Ja tämän hän toistaa eri tavoin pitkin kirjaa. Hän nostaa kielen merkityksen antajana keskeiseksi. Enqvist vastaa tietenkin, että luontoa tutkiessa kieli on karkeaa, ja vain matematiikkaan voi luottaa4. Kielen merkitys todellisuuden kuvaajana ja määrittäjänä on erimielisyyden aihe. Ei riitä Saarikiven mielestä, että kieli vain yksinkertaisesti heijastaa ympäröivää todellisuutta, vaan se tekee sitä hyvin monimutkaisesti5.
Edelleen maailmankuvien erilaisuus erottaa miehet. Saarikivi edustaa kantaa, että moninaisuus on välttämättömyys, ja hän kritisoi Enqvistin pyrkimystä yleistää luonnontieteen maailmankuva kaikkien maailmankuvaksi, mikä ei toimi6. Saarikivi nostaa esiin myös joidenkin luonnontieteilijöiden reduktionismin heidän pyrkiessään selittämään kaikki asiat kapeasta hiukkasfysiikan ja evoluution näkökulmasta7. Saarikivi korostaa tiedon lajien erilaisuutta, ne eivät aina ole ristiriidattomia, vaan ovat moniäänisiä ja monikerroksisia. Todellisuus on monitasoinen. Voisi todeta, että Saarikivi on myönteisessä mielessä postmoderni ajattelija ja edustaa sen tieteen filosofiaa. Sanon tämän varovaisesti, sillä hän ei itse kutsu itseään näin. Hän sanoutuu irti relativismista, joka on eri asia kuin maailman moninaisuus, ja tätä voi pitää kehittyneenä postmodernina tutkimusotteena. Aikaisemmin hän jopa viittasi kuulostavansa liikaakin ranskalaisen postmodernin filosofian edustajalta8.
Enqvist puolestaan väittää, ettei ole reduktionisti. Mutta hän jatkaa perustelujaan, kuinka luonnontieteen tuottama tieto on arvokkaampaa, tärkeämpää kuin joku muu tieto9. Olemassaolon Enqvist haluaa määritellä materian kautta ja kvanttimekaniikan perusteella10, ja tästä he ovat aivan eri mieltä. Hän myös toteaa, ettei ”ole paikkaa, jonne matematiikkaa voisi paeta”11. Juuri tällaisia väitteitä voi pitää luonnontieteen ekspansionismina, mutta Enqvistille se ei näytä sitä olevan.
Olemassaolo saa hauskoja käänteitä keskustelussa, kun Pokemonit tulevat keskusteluun. Ne eivät ole olemassa, mutta silti ne aiheuttavat paljon inhimillistä liikettä ja ovat siis ”olemassa”. Saarikivi jatkaa kysymällä, onko rakkaus, vapaus ja onni, mitään niistä olemassa tai raha?12 Hän pitää Enqvistin materialistista olemassaolon rajausta reduktiona.
Saarikiven kysymys kertoo oleellisen: ”Etkö voisi myöntää, että luonnontieteellinen tieto on yksinkertaisesti vain erilaista tietoa kuin humanistinen, ei sen perustavampaa?”13
Enqvist näyttää olevan positivisti tieteen tutkimusotteessaan, ja myös epäsuorasti skientisti, sillä hänelle vain se mistä on luonnontieteellistä todistusaineistoa, on olemassa. Sitä mitä ei voi todistaa, ei ole olemassa. Epistemologiasta on tullut ontologiaa, jota olen jo toistanut. Saarikivi sen sijaan näkee maailman moninaisena, ja siitä saatavan tiedon vajavaisena. Siksi erilaiset totuuskäsitykset ovat tarpeen ja jopa välttämättömiä. Ekspansionismi, skientismi, reduktionismi, relativismi, nämä teemat eivät ratkenneet tässäkään kirjassa. Kumpikaan ei suostu myöntämään toisen näkökulmaa. Kenties paradigma – siis perusoletukset joita tutkijalla on – tekee aivan toisesta näkökulmasta tulevat väitteet vain liian vaikeiksi käsittää. Ne eivät sovi omaan paradigmaan. Tosin Saarikivi sentään ehdottaa molempien tietoa yhtä perustavaksi. Pienen myönnytyksen tekee Enqvistkin: ”mikä minä olen sanomaan, kumpi on parempi, suffiksi vai kvarkki.”14
Siis myös tieteen tekijät ovat jännitteessä keskenään, ja tiedon teoreettiset kysymykset ovat monimutkaisia, eikä niistä ole yhtä totuutta.
Ja on myös näytetty toteen, että tieteen parissa on tieteen tekemisestä syvästi erilaisia näkemyksiä. Vaikka positivistit pyrkivätkin yhteen ainoaan totuuteen, on kilpailevia totuuksia jatkuvasti pöydällä uusien hypoteesien ja teorioiden muodossa. Luonnontieteeseen sopii ehkä parhaiten pyrkimys kohti yhtä totuutta, se on eksaktien tieteiden luonne. Tosin aikaisempi eksakti tieto usein kumotaan uudella eksaktilla tiedolla, joten sopii kysyä, onko se sittenkään eksakti totuus. Sen sijaan moniin muihin tieteisiin yksi totuus ei sovi, jää aina useampia kilpailemaan parhaan tiedon tittelistä. Näkökulmat jopa täydentävät toisiaan. Humanistisiin tieteisiin sopii paremmin postmoderni tutkimusote. Tästä varmaan väitellään maailman tappiin, saavatko useammat tieteellisen tiedon lajit pitää ”tiedon” käsitteen.
Lopuksi voidaan todeta, että samat tiedon teoreettiset kysymykset ovat mukana myös tieteen ja uskon välisessä dialogissa.
Laajempi keskustelu tästä aiheesta ja sen ympäriltä löytyy kirjasta ”Voiko uskonnoton uskoa” (Jyri Lehtinen, 2021)
1Esim. Eskola s.201–206 ja Stenmark s.51. Stenmark keskittyy kirjassaan juuri mm. tieteellisesti todistamaan ekspansionismin pääväittämän vääräksi, siis sen, että ”saamme tietoa todellisuudesta
ainoastaan luonnontieteen avulla”.
2Enqvist & Saarikivi, 2017
3Enqvist & Saarikivi s.29
4Enqvist & Saarikivi s.39
5Enqvist & Saarikivi s.48–49
6Enqvist & Saarikivi s.52
7Enqvist & Saarikivi s.56, Saarikivi mainitsee: Dawkins ja Dennett, myös Valtaoja ja Enqvist.
8Enqvist & Saarikivi s.233, 190
9Enqvist & Saarikivi esim. s.78
10Enqvist & Saarikivi s.70, 109,
11Enqvist & Saarikivi s.113
12Enqvist & Saarikivi s.83, 138
13Enqvist & Saarikivi s.139–140
14Enqvist & Saarikivi s.228. Suffiksi ja kvarkki ovat termejä kielitieteestä ja hiukkasfysiikasta. Suffiksi on
sanan loppuun tuleva osa, jolla on eri merkitys, ja kvarkit ovat alkeishiukkasia, joita pidetään jakamattomina.