4.5.3. Muu kritiikki

Edellinen pääluku 4.5. Uskon sisällön kritiikki tuotti meille runsaasti pohdittavaa. Tähän olen koonnut muut merkittävät kritiikin alueet ja yhdistänyt kunkin 4 tiedemiehen kritiikin tähän.

Jumalan ja Jeesuksen olemus:

Iso kysymys, jota on pohdittu jo vuosituhannet, on kuinka Jeesus voi olla yhtä aikaa tosi Jumala ja tosi ihminen.
Onko Jumala pelkästään hyvä? Entä jos onkin myös pahuutta? Tai jopa, että demiurgi, gnostilaisten käsitys erillisestä pahasta luojajumalasta, olisi totta. Jos uskoo Jumalaan, on pakko uskoa myös Saatanaan.
Jumalan olemuksesta – deismi ja panteismi vain kohteliasta ateismia tai mitättömän pienellä erolla siihen. Vain ns. yliluonnollinen teismi voi olla kaikkien monoteististen uskontojen Jumala.
Jos ei ole yhtä Jumalaa kaikilla uskonnoilla, ei ole yhtään Jumalaa. Se, että ei ole yhtä uskon totuutta, ei mikään voi olla totta.

Sovituksen kiero logiikka:

Sado-masokistinen ristinkuolema: Jumala kidutti ja teloitti itsensä inkarnoituneena Jeesuksena, voidakseen antaa kaikkien synnit anteeksi.
Syntiuhrin vaatimuksen järjettömyys: Uhri itselleen Jumalalle, uhrin antaja itse Jumala.
Tämän kieron ajattelun takana uhraamisen ikivanhat perinteet, uhreillahan on jumalia lepytetty ammoisista ajoista saakka.
Tätä teemaa on pyöritetty vuosituhansia, ja laajennan kritiikkiä vielä siitä, mitä nämä kriitikot ovat esittäneet, kirjan seuraavassa osassa.

Kärsimyksen ongelma:

Kärsimys maailmassa on yksi vaikeimpia ja useimmin esiin nostettuja ongelmia. Tämä on noussut esiin kriitikoilla jo muissa kohdissa, ei vain tässä uskon sisällön kritiikissä.
Tähän nivoutuu moni asia: Saatana, synti ja vapaan tahdon ongelma.
Usein ongelmaa nimetään Teodikean kolmioksi ja kuvataan näin: kuinka Jumala voi olla hyvä ja kaikkivaltias, ja silti maailmassa on paljon kärsimystä?
Job joutui ilman omaa syytään suuriin kärsimyksiin. Väitetty opetus oli, että Job lopulta ymmärsi, ettei Jumalaa voi syyttää kärsimyksistä. Miksi ei voisi, tarina kyllä antaa siihen aihetta?

Syntikeskeisyys:

Synti ja erityisesti perisynti ovat alkeellisia ja epämääräisiä käsitteitä.
Ihmisen täydellinen kelvottomuus, onko se uskottavaa?
Syntikeskeisyys Uuden Testamentin uusi kauheus, erityisesti sovitus perisynnin tähden.
Tämä vääryys, sadomasokistinen logiikka, teloitusväline uskon symbolina on uskomatonta.
Perisynti vastasyntyneiden kiroukseksi, jonka kehitti Augustinus 400-luvulla, on osoitus siitä, kuinka syntikeskeistä kristillisyys on.
Täysin epätervettä, että synti, synti, synti on kristillisyyden keskiössä.
Seksuaalikielteisyys nousee synnin ylikorostuksesta, myös moni muu kummallisuus.

Helvetti:

Helvetillä pelottelu saa erityistä kritiikkiä kaikilta kriitikoilta.
Yhtälö rakastavasta Jumalasta ja helvetistä ei sovi yhteen.
Jako vuohiin ja lampaisiin näyttää epäoikeudenmukaiselta kahtiajaolta.
Vaatimus helvetin pois ottamisesta, mutta samalla kristinuskosta romahtaa muitakin asioita, joten tämä on ”pirullinen ongelma”.
Kadotuksella uhkailu inhottavaa, luotaantyöntävää, moraalitonta psykologista suostuttelua.
Ei auta hakea asiaan parempaa ja oikeampaa kuvaa, kuten Kari Kuula ja piispa Spong ovat yrittäneet.
Ajatus annihilaatiosta ei yhtään helpota, sehän on vain akateemista norsunluutornissa näpertelyä.
Annihilaatio (ihmiset lakkaavat olemasta) helvetin sijaan olisi edes hiukan inhimillisempi ajatus.

Näiden lisäksi on vielä muutamat yksittäiset aiheet sekä viimeisenä yksi filosofinenkin ongelma.

Jumalan ja Jeesuksen olemus

Tämä aihe ei ole todellakaan helppo ja sen käsitteleminen lyhyesti tekee siitä vielä vaikeamman. Jumalan olemusta on kristinuskossa pohdittu ja pyöritelty jo 2000 vuotta. Muuten vielä kauemmin. Valtaoja väittää, ettei Jumalaa ole ja perustelee sen sillä, että käsitys on kehittynyt polyteismistä monoteismiin. Tämä väite on epäjärjellinen. Eihän juuri mikään muukaan asia, jonka ymmärtäminen on vienyt kauan, ole synnyttänyt vastaavaa logiikkaa. Ajattelun kehittyminen on aina positiivista, mutta uskolle Jumalaan siitä on tehty rasite.

Cantell kritisoi, että vain ns. yliluonnollinen teismi voi olla monoteistisen uskonnon Jumala. On totta, että tämä on yleisin käsitys Jumalasta, ainakin konservatiivisissa piireissä, jossa myös Raamatun erehtymättömyys on suosittua. Mutta tämän ajattelun sisältä löytyy vielä kapeampia mielikuvia Jumalasta, kuten vanha, harmaapartainen ukko pilven reunalla jalkojaan heilutellen ja puuttuen siellä täällä ihmisten elämään (Dawkins, 2016, s.317, tällaisen kuvan Jumalasta Dawkins on valinnut kirjaansa). Monikaan järkevä ihminen ei kai oikeasti usko tällaiseen kuvaan.

Ongelman ydin on, ettei kukaan koskaan ole nähnyt Jumalaa. Kuvan muodostaminen jää siis toisen käden tiedon varaan. Keskustelu käy tutkijoiden ja teologien keskuudessa vilkkaana, mikä malli, deistinen, panteistinen, panenteistinen (pan-en-teistinen) vai persoonallinen (yliluonnollinen) teismi on uskottava kuva Jumalasta. Tästä lisää kirjan seuraavassa osassa.

Kuka määrittelee, mikä on hyvää ja mikä pahaa? Ja onko silloin myös Jumalassa pahaa? Ainakin, jos hyvä tarkoittaa, ettei minulle, ihmiselle tapahdu mitään pahaa, silloin hyvä on määritelty melko kapeasti. Ja pahaa on silloin varmasti olemassa, mutta missä? Jumalassa? Saatanassa? Vai ihan vain ihmisissä? Tämä on hyvin filosofinen kysymys, ja ehdotan vain: yritetään hahmottaa todellisuus siten, että Jumala (jos on olemassa) on hyvä, Saatana on metafora, jolla on yritetty selittää pahuutta, ja todellisuudessa paha nousee ihmisistä. Jos ei muuten, niin vaikka ihmisten edun ja tavoitteiden erilaisuudesta, joka synnyttää ristiriitoja. Katsotaan mihin asti se riittää pahan arvioinnissa.

Voisiko olla niin, että on vain yksi Jumala, kutsutaan sitä ”Tukkukaupan Jumalaksi”. Häntä edustaa useampi ”Vähittäiskaupan Jumala”, se on sama Jumala, mutta tarjoaa ihmisille erilaisissa paketeissa uskon sovellettuna heidän uskontoonsa ja ajatteluun. Tukkukaupan Jumalassa ”löydämme filosofisen teologian Jumalan, perimmäisen todellisuuden”. ”Vähittäiskaupan Jumala viittaa kullekin uskonnolle tyypilliseen tapaan nimetä pyhä. Yleensä Vähittäiskaupan Jumala personifioidaan” (Borg (3), 2016, s.96).

Edellä esitetty erikoinen ajattelu viittaa myös siihen, ettei kristityn tarvitse ajatella pois sulkevasti. Eksklusiivisuus, eli että vain Jeesuksen kautta voi pelastua, on saanut kritiikkiä monen teologin suunnasta. Voi siis sanoittaa kristinuskoa myös niin, että katsoo Jumalan toimivan koko maailmassa ja ns. inklusiivinen kristillisyys on myös relevantti ja mahdollinen (esim. Borg (2), 2001, s.x johdannossa, ja Kuula, 2012, s.50–52). Katolinen kirkko on sanoutunut selkeimmin irti eksklusivismista, mikä voi olla yllättävää (Kuula, 2012 s.52–59, Vainio & Kemppainen, 2014, s.158–179, jossa Jyri Komulaisen artikkeli juuri näistä teemoista). Luettuani paavin puheen Saksassa muslimeille, oli puheen kunnioittavuus ja muslimiystäviksi kutsuminen juuri tämän kannan mukainen (Benediktus XVI, 2019, (1) s.51-58). Ja aivan alkuaikoinakin oli teologeja, kirkkoisiä, jotka pohtivat kaikkien pelastumisen mahdollisuutta aivan vakavana ajatuksena (Nyssalainen 2006, toisena myös Origenes, ks. Halldorf, 2000, s.70). Kuula suositteleekin harjoittamaan tätä ainakin ”toivouniversalismina” (Kuula, 2012, s.304), siis että toivotaan näin tapahtuvan. Muuten hän ei yhdy universalismiin, vaan määrittelee itsensä inklusiiviseksi.

Iso kysymys, jota on pohdittu jo vuosituhannet, on, kuinka Jeesus saattoi olla yhtä aikaa tosi Jumala ja tosi ihminen. Tämä oli useamman suuren kirkolliskokouksen teema jo alkuvuosisatoina ja oikeastaan yksimielisyyttä ei saavutettu. Efeso vuonna 431 ja Kalkedon 451 jaa, sekä Konstantinopoli 553 ja vielä Konstantinopoli 680 jaa, kaikki nämä suuret kokoukset yrittivät ratkaista tätä ns. kaksi-luonto-oppia. Ei asiaa saakaan järkevästi ja yksiselitteisesti ratkaistua (ks. Räisänen (1), 2010 s.192–227). Paradoksi jää olemaan. Siksi en yritä edes alkaa ratkaista sitä. Joudun tyytymään siihen, että ”komplementaarisessa kvanttimaailmassa vastakohtien ei tarvitse kumota toisiaan (McGrath (1), 2015 s.196–202).” Juurihan siitä on kyse, ei arkijärjellä ajateltuna voi olla yhtä aikaa Jumala ja ihminen, nehän ovat vastakohtia. Tämä suuri kysymys on esillä myöhemmissä osissa tutkimusta.

Sovituksen kiero logiikka

Tämä kritiikki ei ole vain ystäviemme tiedemiesten keksintöä, vaan kritiikkiä on esitetty vuosisatoja, ja monesta suunnasta. Kritiikki on siis perusteltua ja osuvaa.

Kuula esittelee sovitusopillisia malleja jopa seitsemän, joita vuosisatojen aikana on hahmoteltu. Joukkoon kuuluu mm. sijaiskärsimys, hyvitysmalli, uhrimalli ja syntipukkiajatus. Kaikissa on puutteita ja heikkouksia (Kuula, 2012, s.219–224). Ehkä yhden selkeän mallin puuttuminen johti lukuisien puutteellisten mallien kehittelyyn. Ristin teologian liiallinen korostus on näiden mallien taustalla.

Uhrimallin ajatuksen kehitti Anselmi Canterburylainen vasta vuonna 1097 jaa (Borg (1), 2011, s.98). Ja Fransiskaanit esimerkiksi eivät koskaan hyväksyneet tätä dogmia, vaan vastustivat sitä heti 1200-luvulta alkaen, kun liike muotoutui (Rohr (1), 2016, s.131–132, Rohr on itsekin fransiskaani munkki). Antiikin uskonnoissa jumalten suosio hankittiin uhreilla. Juutalaisten uhrijärjestelmä oli taustalla, kun Kristuksen kuolema miellettiin kertakaikkiseksi uhriksi Jumalalle. Miksi todellinen Jumala tarvitsisi tällaista uhria? Uhrimalli on lisäksi sisäsiittoinen, kun uhri, uhrin antaja ja uhrin vastaanottaja ovat kaikki Jumalan sisäisiä toimijoita. Myös Borg torjuu tulkinnan selkeästi (Borg (1), 2011 s.97–105).

Esittelen tutkimuksen seuraavassa osassa kevyemmän version ristin teologiasta, joka pyrkii sisäistämään tämän kritiikin.

Kärsimyksen ongelma

Kärsimyksen ongelma vetää kenet tahansa hiljaiseksi, kun suuria kärsimyksiä, kokonaisten kansojen kohtaamia julmia kohtaloita nostetaan kritiikissä esiin. Ainoa asia, mikä on selvää, on kärsimyksen todellisuus.

Teodikean kolmio on kuuluisa teologinen ongelma, jota ei ole täysin tyydyttävästi ratkaistu. Siis jos Jumala on kaikkivaltias ja rakastava, miksi sitten maailmassa on niin paljon kärsimystä? Joko hän ei ole rakastava, siksi hän sallii kärsimyksen. Tai hän ei ole kaikkivaltias, siis kykenevä kaikkeen, koska ei pysty estämään kärsimystä.

Monia ratkaisuyrityksiä on olemassa. Yhden esittää McGrath. Todellisuudessa ongelmassa on neljäskin oletus, ”Hyvä, kaikkivaltias Jumala poistaisi maailmasta kärsimyksen ja pahuuden” (McGrath (1), 2015 s.155). Se sisältyy aikaisempiin oletuksiin, mutta on jäänyt ilmaisematta. Loogisesti voidaan todeta, että ei ole ”riittäviä perusteluja sille, ettei Jumalalla olisi riittävää syytä sallia kärsimystä, jos Jumala olisi olemassa” (McGrath (1), 2015 s.158). On siis perustelematta, miksi kärsimystä ei saa olla.

Pahan olemassaolo ja vapaan tahdon kysymys liittyvät myös visaisen kolmion ratkaisuyrityksiin. Cantell, joka ongelman nosti esille, antaa siihen myös yhden yleisen vastauksen. Antaessaan ihmisille vapaan tahdon Jumala joutui rajaamaan kaikkivoipuuttaan. No, Cantell ei kuitenkaan ole tyytyväinen näihin selitysyrityksiin (Cantell, 1996 s.129–130). Sisäiset mahdottomuudet eivät ole mahdollisia Jumalallekaan. Siis, jos logiikka on sisäisessä ristiriidassa, ei se tee Jumalaa kyvyttömäksi, vaan ihmisen aivot menevät solmuun. Kuten, voiko Jumala luoda niin ison kiven, ettei itse pysty sitä nostamaan. Tai, että on suvaitsevainen kaikkea paitsi suvaitsemattomuutta kohtaan. Näitä voisi kutsua vaikka aivopieruiksi. Ajatuksen sisäinen ristiriita tekee mahdottomaksi ratkaista näitä väittämiä.

Vapaa tahto on ollut myös väittelyiden aihe ensimmäisistä vuosisadoista alkaen, Augustinus ja Pelagius olivat vastakkain jo 400-luvulla. Räisänen piti Pelagiuksen logiikkaa parempana (Räisänen (1), 2010, s.152–153). Se oli optimistisempi, vaikka hävisikin kisan. Vapaan tahdon filosofiasta voi myös lukea tuoretta ajattelua (Visala 2018).

Pahan ongelma on monimutkainen kysymys. Mistä paha on maailmaan tullut? 1. Mooseksen kirjan ensimmäiset luvut kuvaavat mystisen kertomuksen kautta, miksi paha on tullut maailmaan. Sitä ei pidä lukea miten ja milloin, vaan miksi. Selitys ei ole nykyihmiselle kovinkaan älykäs, mutta missä ovat paremmat selitykset pahan alkuperästä? Kuula käsittelee ongelmaa laajasti (Kuula, 2012 s.139–158). Mistä paha on tullut ihmisten maailmaan? Evoluutiossa kenties? Vasta kun moraalikoodi kehittyi, tuli pahan ongelma. Eläimet eivät tee pahaa, ne vain toteuttavat luontoaan tappaessaan toisia eläimiä ruuakseen. Ihminen sen sijaan on kehittynyt tasolle, jossa sillä on monimutkaisia moraalisia periaatteita, mutta niiden toteuttaminen ei ole helppoa. Ehkä jopa mahdotonta, ainakin kaikissa tilanteissa.

Jotkut kriitikot pistävät pahan olemassaolon Jumalan syyksi. Joko on paha Jumala vastapuolena, mikä on muuallakin esitetty ajatus (vrt. jin ja jang), tai sitten on persoonallinen paha, eli Saatana, joka on pahan alku ja juuri. Raamatussa myös ihminen itse on pahan lähde. Tätä kriitikoiden logiikkaa en kuitenkaan ymmärrä: Paha on maailmassa, se lienee fakta. Jumala on syypää pahaan. Jumalaa ei näin ollen ole olemassa. Mutta paha jää edelleen selittämättä.

Syntikeskeisyys

Tämäkin kritiikki on aiheellista ja on muidenkin kuin tutkimieni kriitikoiden usein esittämää. Mistä syntikeskeisyys oikein alkoi? Jo 200-luvulla alkoi ns. erämaaisien opillisen ajattelun kehittyminen, Origenes tärkeimpänä teologinaan (Halldorf, 2000, s.70–71). Askeesista tuli uskon harjoituksen muoto. Pian Origeneksen kuoleman jälkeen syntyi Egyptin erämaassa erämaaisien liike Antonios johtohahmonaan. Antonioksesta tuli legenda jo eläessään, ja hänen elämänkertansa oli 300-luvulla sen ajan bestseller (Halldorf, 2000, s.90). Yksi usein esille nouseva seikka tai selitys tälle ruumiin kurittamiselle oli, että vielä tuohon aikaan oli vahvana käsitys Jeesuksen pikaisesta paluusta, joten mitä järkeä on keskittyä maalliseen elämään. Se loppuisi pian, parempi valmistautua tulevaan elämään. Kuten tiedämme, tuota pikaista maailmanloppua ei tullut.

Halldorf arvelee, että Origenes antoi platonilaisuuden vaikuttaa liikaa ajatteluunsa. Ruumiin yllä lepäsi surumielisyyden varjo. Se ei ollut koti, ”vaan harjoitusvastustaja taisteltaessa pelastuksesta”(s.70). Kunnioitan niitä, jotka löytävät tästä itselleen syvällistä uskon sisältöä, mutta itse en kykene sitä löytämään. Enemmän tämä näyttää ihmisen yritykseltä luoda omia lihanjalostusharjoituksia kelvatakseen Jumalalle.

Askeesin nykymuotoja esittelee esim. Patrik Hagman (Hagman 2016, ks. s.39–56). Hän kehittelee maailman jättämisen malleja tähän päivään. Minä yritän puolustaa maailmassa elämisen malleja. Kumpikin mahtuu kyllä tikkatauluun, näin uskon.

Toinen synnin kanssa rajusti kamppaillut kirkkoisä oli Augustinus. Hänellä oli jalkavaimo 15 vuotta. Hylättyään hänet Augustinus otti uutta naisseuraa, eikä hän pystynyt pitämään halujaan kurissa. Niinpä kovan kamppailun jälkeen ja erämaaisä Antonioksen elämänkertakirjan vaikutuksesta, hän pääsi tilaan, jonka hän uskoi olevan välttämätöntä kristityksi tulemiselle. Augustinus mieltyi luostarielämään. Koko kristinuskon sisällön kysymyksiin hänellä oli suuri vaikutus. Hänen kantansa mm. voitti Pelagiuksen kannan 400-luvun alkupuolella, mutta samalla edusti äärimmäisiä ajatuksiin ihmisen turmeltuneisuudesta. Hän on perisynti -käsitteen keskeinen luoja. Hän ajautui myös tuhoisaan predestinaatio-oppiin. Jopa häntä lähellä olevat kannattajat, kuten luostariliike, piti hänen ajatuksiaan liian pitkälle menevinä (Halldorf, 2000, s.141–160).

Luther, reformaattorimme, otti Augustinuksen opit omikseen, ja niinpä ne siirtyivät hänen kauttaan protestanttiseen kristillisyyteen. Toki osin paremmassa muodossa, mutta perisynti, syntikeskeisyys ja ihmisen turmeltuneisuus seurasivat reformaatioon (Seaton 1970, The Five Points of Calvinism: Total Depravity, siis “Täydellinen Turmeltuneisuus”).

Syntikeskeisyyttä kritisoivat monet teologit, joita olen jo siteerannut (mm. Borg ja Räisänen). Kuula kyllä pitää sitä yhtenä kristinuskon todellisimmista opeista, mutta oleellista ei ole lista syntisistä teoista. Synti on ohentunut tai katkennut yhteys Jumalaan. Perisynti on ennemminkin perussynti, se siis yrittää selittää, miksi ihminen on heikko, vajavainen, epävirittynyt ja ristiriitainen (Kuula, 2012, s.139–140, 147–155). Ei sillä lapsia tuomita pahoiksi jo syntymässään, niin kuin jotkut kriitikot haluavat kärjistää, vaan yritetään ymmärtää pahuuden todellisuutta maailmassa.

Borg myöntää synnin todellisuuden myös, mutta ei pidä sitä yksinään keskeisenä teemana. Hän kuvaa, kuinka synti on ihmisen ongelman kuvaus: ”vieraantumista, ylpeyttä, uskottomuutta ja luottamuksen puutetta” (Borg (3), 2016, s.192–193). Hän kuitenkin ajattelee, että synti on huono nimi ihmisen ongelmalle. Parempi olisi useampi kielikuva asialle, kuten Raamatun pohjalta nousee useita: ”olemme sokeita, pakkosiirtolaisuudessa, vankeudessa, olemme sulkeneet sydämemme, meillä on nälkä ja jano, olemme eksyneet.” (Borg (3), 2016, s.194) Siis, olemme sokeita. Myöskään anteeksiantamus ei nyt sovellu vastaukseksi näihin. Se on hyvä asia, edelleen, mutta ei kohdistu ongelmaan itseensä, esim. sokeuteen. Tarvittaisiin kyky nähdä. Hän ehdottaakin synnin hylkäämistä ihmisen ongelman sateenvarjonimikkeenä. Näin käsitys kristillisen elämän sydämestä, ytimestä kirkastuisi valtavasti. Nykyään ihmiselle tuntu omasta syntisyydestä ei ole keskeinen eksistentiaalinen elämänhaaste. Mutta muut esitetyt kielikuvat tarjoavat paremman kosketuspinnan (Borg (3), 2016, s.194–198).

Räisänen puolestaan toteaa suoraviivaiseen tyyliinsä, että Paavalilla oli ongelma: hänellä oli ratkaisu, eli ristinkuolema ja ylösnousemus, mutta ongelma puuttui. Niinpä hän ”meni perä edellä puuhun” ja kehitti ongelman. Tällaiseksi hän nosti synnin ongelman. Olihan Jeesuksen ristinkuolema niin dramaattinen tapahtuma, että sille piti löytyä ”pelastustapahtuman” kokonaan kattava selitys. Hän myös toteaa, että vasta Augustinus poimi Paavalin synkän kuvauksen synnistä ihmisen kahleena ja kehitti sitä edelleen synkemmäksi (Räisänen (1), 2010, s.144–149). Ketju on siis täydentynyt, mistä syntikeskeisyys on kehittynyt.

Synti on todellisuutta, se on ihmisen ongelma. Mutta sana kuvaa tässä ajassa huonosti ongelman ydintä. Kielikuvia on useita, joita tulisi käyttää, jotta todellisuus olisi helpommin ymmärrettävissä. Synti ja tuomio eivät puhuttele ihmisiä. Vapaus, kyky nähdä ja kuulla, tulla ravituksi, ne ovat positiivisia kielikuvia siitä, mitä Jumala haluaa ihmiselle. Jostain syystä historia on tuottanut pitkiä syntilistoja ja niitä vertaillaan niin kuin paras olisi se, jolla on kekseliäin ja pisin lista. Vaikkapa pyykinpesukoneen oven lasi, sellaista ei saa olla, ettei alusvaatteet vain näy.

Helvetti

Helvetillä pelottelu oli ennen muinoin yleistä. Mutta siitä on aikaa. Ilman pelotteluakin on uhkaavaa, jos edes väittää helvetin olevan olemassa. En palaa enää historian sotkuihin, joita on käsitelty aiemmin. Onko helvetti ikuinen tuli, jossa Jumalan hylänneitä ihmisiä kidutetaan ikuisesti? Tätä on vaikea uskoa. Juuri kuten kritiikki kuului: Ajatukset rakastavasta Jumalasta ja helvetistä eivät sovi yhteen.

Yllätyin suuresti 80-luvun lopulla, kun törmäsin yhden kuuluisimman konservatiiviteologin, John Stottin keskustelukirjaan, jossa hän väitteli liberaalin teologin kanssa. Yllätys oli siinä, että jopa tämä evankelikaalien johtohahmo myönsi, että annihilaatio on hyvin mahdollisesti Raamatun tekstien perusteella oikea tulkinta kadotuksesta (Edwards & Stott s.315–320). Tämä oli hänen hyvin vaikea myöntää, mutta silti hän sen esitti.

Jollain tavalla tämä kadotus – hepreaksi ja kreikaksi ”sheol” ja ”hades” – oli olemassa jo juutalaisten uskonnossa, ennen kristinuskoa. Miten sitä muunnettiin ja sovitettiin kristinuskoon, ei ole aivan yksiselitteistä. Paavali ei aidoissa kirjeissään mainitse helvettiä kertaakaan (Aejmelaeus, 2018, esim. s.305–306). Hän ei puhu muusta, kuin uskomattomien kadotuksesta, siis olemisen lakkaamisesta eli annihilaatiosta. Lisäksi Aejmelaeus esittää Paavaliin tukeutuen, että jako kahteen ja viimeinen tuomio koskee vain kristittyjä.

Myös Räisänen näkee ongelmia helvetti -aiheessa: ristiriita Jumalan rakkauden ja koston tuomarin välillä on ollut kaiken aikaa vaikea. Jälleen Augustinus on yksi päätekijöistä, ja vastassa oli Origenes, varhaisempi kirkkoisä ja teologi. Pitkään, jopa lähes puolitoista vuosituhatta Augustinuksen kanta ja helvetti on ollut voitolla näkemyksistä. Mutta nykyään suurin osa pääuoman teologeista pitää helvettiä metaforana (Räisänen (1), 2010 s.120–124).

Jos hetki ajatellaan, että uskomattomien kohtalo on annihilaatio, jonka he jo valmiiksi tietävät olevan heidän kohtalonsa, ei aihe voi juurikaan ketään pelottaa. Ainoa ero on se, että jotkut (kristityt) luulevat jotain olevan kuoleman jälkeen, johon uskomattomat eivät usko. Näin pelotteluun ei ole enää mitään mahdollisuutta. Tämä on hyvä näin, ei pidäkään olla.

Sitä en pysty keksimään, mitä kristinuskossa romahtaa, jos helvetti kirjaimellisena kidutuspaikkana poistuu, niin kuin Cantell väitti. Ehkä hän vain ajatteli, että tarjous ei enää ole tarpeeksi hyvä, jos Danten hurjat kuvaukset kidutuksesta yhdeksässä eri kerroksessa eivät olekaan muuta kuin näytelmää.

Kritiikkiä sai myös se, että tämä aihe ei ole yksiselitteinen. Ne teologit, jotka pitävät helvettiä metaforana, saivat suorastaan pettyneen reaktion Enqvistiltä. Ehkä ajatus helvetistä on niin luotaantyöntävä, että hän toivoo sitä julistettavan, se kun tekee kristinuskosta epäuskottavan. Ajatus annihilaatiosta ei yhtään helpottanut Enqvistiä, koska sehän on vain akateemista norsunluutornissa näpertelyä, kun eivät ”tavalliset” uskovaiset sitä usko. Näpertelyä hänen omakin työskentelynsä on ollut, jos otetaan sama mittari, eli kuinka laajasti tavalliset ihmiset tietävät ja ymmärtävät hänen tutkimuksiaan. Ei pelkkä suosio mittaa ajatuksen hyvyyttä.

Muita yksittäisiä kritiikin aiheita

Ajankohtaiset teemat, kuten naisten asema ja homoseksuaalien kohtelu ovat pakollisia aiheita. Orjatkin ovat laiminlyöty ihmisryhmä, jonka oikeudet korjattiin vasta hyvin myöhään. Näistä ihmisryhmistä puhutaan Uudessa Testamentissa, joten niistä on tullut uskon sisällön kysymyksiä.

Yksi kristinuskon keskeisiä periaatteita on, ettei ole orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista, ei juutalaista eikä kreikkalaista, vaan kaikki ovat saman arvoisia (Galatalaiskirje 3:28 ja 1. Korinttilaiskirje 12:13). Kuitenkaan tämän käytännön toteutus ei ole ollut useinkaan hyvän periaatteen tasalla. Stark esittää kirjassaan, kuinka naisilla oli poikkeuksellisen vapaa ja arvostettu asema alkuseurakunnassa. Yhteiskunnassa näin ei ollut, ei kreikkalaisessa, persialaisessa eikä juutalaisessakaan kulttuurissa. Tämä oli yksi kristinuskon menestyksen syy (Stark, 1997, s.95–128). Paavalilla oli naisia työtovereinaan, mikä oli poikkeuksellista (Stark, 1997, s.108–110, Aejmelaeus, 2018, s.167–177). Aejmelaeus sanoo, että ”Paavali edustaa vallankumouksellisen avaraa suhtautumista naisten rooliin uskonnonharjoittajina” (s.175). Kulttuuri oli tuolloin kuitenkin hyvin patriarkaalinen, ja myös kristillisyys alkoi myöhemmin omaksua samoja arvoja, mikä oli suuri häviö. Niinpä naisen asemasta kirkossa on käyty kovaa taistelua, vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, ja vieläkin on joitakin tahoja, jotka vastustavat naisten pappeutta, vaikka se on laajasti hyväksytty.

Valitettavasti Katolinen kirkko ei näissä asioissa ole liikahtanut. Papeilta vaaditaan selibaatti, siis naimattomuus, joka tuli käytännöksi vasta 1100-luvulla (Paavi Pyhä Gregorius VII kielsi pappien avioliitot vuonna 1075 jaa). Uudessa Testamentissa Paavali mainitsee Pietarin matkustaneen uskonsisarensa kanssa, hänkin oli siis naimisissa, ja paavia pidetään Pietarin seuraajana kirkossa. Eikä naisia voida edelleenkään hyväksyä papeiksi. Paavien erehtymättömät julistukset menneisyydessä taitavat olla vaikeita purkaa, ajatellaanpa niistä tänä päivänä mitä tahansa.

Seksuaalinen suuntautuneisuus ei saisi olla tuomittavaa. Aihe on laaja, mutta jos yksinkertaistetaan, niin Uusi Testamentti torjuu avioliiton rikkomisen heterosuhteessa, ja samoin useiden miesten kanssa makaamisen miehiltä. Siispä uskollinen parisuhde kahden samaa sukupuolta olevien välillä voisi olla aivan mahdollinen. Helposti unohtuu, että samojen kieltolistojen monet muut kohdat on jo unohdettu, mutta vain tätä yhtä asiaa jaksetaan jauhaa. Vanhassa Testamentissa homoseksuaalisuus kielletään yhdessä kohdassa, ja sekin on listalla, jossa kielletään myös kahdesta eri kankaasta tehdyt vaatteet (Borg (2), 2001, s.24, ks. 3. Mooseksen kirja 18:22 ja 19:19). Uskon vakavasti otettavaan sisältöön ei kuulu vähemmistöjen tuomitseminen, millään tavalla. Näin voi sanoa ainakin, jos ajattelee tämän kirjan arvojen mukaisesti.

Filosofinen ongelma

Yksi väite, joka nousi useamminkin esiin, oli ettei usko kehity, vain tiede kehittyy. Tämä on omituinen väite. Onko väite ehkä lähtenyt sellaisesta kuvitelmasta, että kristinusko perustuu yksin Raamattuun, eikä näin ollen voi kehittyä, vaan on ikuisesti antiikin maailmaan sidottua taikauskoa. On totta, että Luther kehitti sloganin ”sola scriptura”, yksin Raamattu. Tämä oli kuitenkin vastaveto silloisen Katolisen kirkon villinä rehottavaan uusien oppien virittelyyn, jotka eivät juurikaan piitanneet, mitä Raamattu sanoo. Räikein esimerkki oli anekauppa, jossa alettiin myydä taivasosuuksia, vaikka se oli täysin Raamatun vastaista.

On jo todettu, että Raamattua pitää aina tulkita. On tullut ilmi myös se, että uskon sisältö muotoutui vuosisatojen kuluessa, ei suinkaan heti kun Uusi Testamentti oli syntynyt. Ja sekin syntyi vasta 300-luvun puolivälin tienoilla. Ja monet tässäkin tutkimuksessa esillä olleet käsitykset ovat syntyneet paljon myöhemmin, vaikkapa 1100-luvulla ja jopa vasta valistuksen aikana, kuten Raamatun erehtymättömyys ja sanainspiraatio.

On laajasti hyväksyttyä, että usko pitää tulkita uudelleen kuhunkin aikaan sopivaksi. Lisäksi akateeminen teologia on mennyt valtavin askelin eteenpäin ja uskon sisältöön on tullut paljon merkittävää ja käsityksiä muuttavaa tietoa. Se on kyllä totta, että kirkot usein pitävät kiinni vanhoista käsityksistä ja uudet pääsevät hitaasti laajan joukon ajatteluun. Ehkä sukupolven pitää vaihtua. Mutta vanhemmassa pitäytyminen on normaalia, minäkään en millään haluaisi ottaa käyttöön kaikkia pankkien uusia maksutapoja ja tietoturvakäytäntöjä, mieluummin jatkaisin vanhaan malliin.
Merkittävää kritiikkiä ja paljon opittavaa

Tämä Osan A jakson 4 luvut ovat olleet uskonnottomien ja ateistien kritiikkiä uskontoa ja uskoa kohtaan. Sitä on paljon ja saadakseni siitä paremman otteen ryhmittelin sen. Käsittelin sitä neljässä pääryhmässä. Eniten kritisoitiin uskon sisältöä, jossa erotin seitsemän pääkohtaa, suurimmat aiheet olivat Raamattukritiikki sekä ihmeet luonnonlakien rikkojina.

Kritiikin laajuus on pakottanut tiivistettyyn käsittelyyn, eikä kaikkea ole voinut kaivella kovin syvältä. Myös osa kritiikistä on niin vaikeaa, ettei kaikkien mielestä erinomaisia vastauksia ole löytynyt. Osa kritiikistä on ollut myös heppoista ja se ei ole vaatinut syvällistä pohdintaa.

Paljon esitetystä kritiikistä on aivan aiheellista. Olen pyrkinyt sen tuomaan esiin. Mutta siihen liittyy yksi merkittävä havainto: tämä kritiikki kohdistuu pääosin hyvin vanhoilliseen ja konservatiiviseen kristinuskon tulkintaan. Siksi myös suuri joukko teologeja on samaa mieltä näiden uskonnottomien kriitikoiden kanssa ja esittää samaa kritiikkiä. Kuitenkaan tämä ei tarkoita, että usko on jo heitetty romukoppaan. Usko voi säilyä, vaikka kaikkeen suhtaudutaan kriittisesti ja kaikkea koetellaan. Kristinusko ei ole – tai sen ei tarvitse olla – vanhoihin kangistuneisiin käsityksiin jumiutunut kokoelma uskomuksia ja käsityksiä, jotka eivät kestä järjen tarkastelua. Tähän vien sinut lukijani seuraavassa osassa, uudelleen sanoitettuun uskoon, kritiikki huomioon otettuna.

Lähdeluettelo

Aejmelaeus Lars	Paavali, Elämä ja kirjeet	Suomen Eksegeettinen Seura, Helsinki 2018
Benedictus XVI (1)	Kirkko ja moniarvoinen maailma	Katolinen Tiedotuskeskus, Turenki 2019
Borg Marcus J. (1)	Speaking Christian	HarperCollins, USA 2011
Borg Marcus J. (2)	Reading the Bible again for The First Time	HarperCollins, USA 2001
Borg Marcus J. (3)	Kristinuskon Sydän – Uudelleen löydetty usko	Thomas von Martens, Helsinki 2016
Borg Marcus J. & Crossan John D.	The Last Week – What the Gospels really teach about Jesus’s Final Days in Jerusalem	HarperCollins USA 2006
Dawkins Richard	The God Delusion	Penquin Random House, UK 2016
Edwards David L. & Stott John	Essentials – A liberal-evangelical dialogue	Hodder&Stoughton, GB 1988
Enns Peter (1)	The Bible Tells me so	HarperCollins, USA 2014
Enns Peter (2)	The Sin of Certainty	HarperCollins, USA 2016
Hagman Patrik	Vastarintausko	Kirjapaja, Helsinki 2016
Halldorf Peter	21 Kirkkoisää	Barents Publishers-Fin, Kokkola 2000
Kuula Kari	Kotona Kristinuskossa	Kirjapaja, Helsinki 2012
McGrath Alister E. (1)	Tieteen ja Uskon Dialogi	Kirjapaja, Helsinki 2015
Nyssalainen Gregorios	Sielusta ja ylösnousemuksesta	Kirjapaja, Helsinki 2006
Rohr Richard (1)	The Divine Dance	SPCK, Great Britain 2016
Räisänen Heikki (1)	The Rise of Christian Beliefs	Forest Press, Minneapolis 2010
Räisänen Heikki (2)	Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat	WSOY, Helsinki 2011
Seaton W J	The Five Points of Calvinism	The Banner of Truth Trust, GB 1970
Stark Rodney	The Rise of Christianity	HarperCollins, USA 1997
Vainio Olli-Pekka & Kemppainen Lauri (toim.)	Modernin teologian suuntauksia	Kirjapaja, Helsinki 2014

paluu

seuraava