13.4. Avaraa, iloista, älykästä ja suvaitsevaa kristillisyyttä
Uudelleen on syytä korostaa, että uskon näkyminen ja vaikutus elämässä on kaikkein tärkeintä, eivät nämä kaikki ajatusrakennelmat uskosta. Usko voisi näkyä lähimmäisen rakastamisena, kaikkien ihmisten kunnioittamisena, itsestä välittämisenä, luonnon arvostamisena ja siitä huolehtimisena. Tietenkin myös Jumalan rakastamisena, joka voi antaa sisästä rauhaa, iloa ja turvallisuutta elämään. Ja auttaa myös kohtaamaan elämän vaikeuksia ja haasteita.
Hedelmistään puu tunnetaan, toistivat kriitikot (osa A), ja osoittivat sormellaan kristittyjen usein heikkoon tulokseen elää todeksi uskoaan. Näin usein onkin, kaikki ovat vajavaisia ja epätäydellisiä. Pitääkö kristityn pystyä hyviin tekoihin ollakseen hyväksytty ja aito kristitty. Tätä on vuosituhannet pohdittu. Luterilaisuus antaa armollisen ja inhimillisen vastauksen: ihminen pääsee Kristuksessa armosta Jumalan yhteyteen, ei tekojen kautta. Hyvät teot ovat rakkaudesta nousevaa ja syntyvät ilman pakkoa, siis vain halusta tehdä hyvää. Epätäydellisyys ja epäonnistuminen eivät johda katastrofiin. Ihmiselämä on kasvua ja halu kasvaa paremmaksi ihmiseksi on hyvä tavoite. Matka kestää koko ihmiselämän.
Avaraa, iloista, älykästä ja suvaitsevaa kristillisyyttä
Tämän koko tutkimuksen yksi minua eteenpäin vienyt ajatus on, että kristinusko yleisimmin samaistetaan tunkkaiseen, vanhentuneeseen ja ajat sitten relevanssinsa menettäneeseen käsitykseen kristinuskosta. Ja tällaisen uskon vastustaminen ja naurettavaksi osoittaminen on helppoa.
Useita vuosia sitten sanoin, että etsin tapaa olla ”uskottavasti uskossa”. Sillä tarkoitin naurettavista uskon ilmaisuista poikkeavaa tapaa olla kristitty. Tässä ajassa monet uskoon liitetyt käsitykset ovat ulkopuolisten mielestä naurettavia. Eikä syyttä, voisi tämän tutkimuksen perusteella sanoa. Mutta täytyyhän kristinuskon olla resilientti ja relevantti myös tässä ajassa, näin haluan ajatella.
Koen haasteena etsiä relevanttia tapaa olla kristitty, joka palvelisi myös nuorempaa polvea, tässä ajassa. Olen ollut tämän ”uuden paradigman” perässä jo 90-luvun alusta asti, silloin itsekin juuri vasta 30 vuotta täyttäneenä, eli ei tämä mikään vanhuuden kynnyksellä syntynyt höperyys ole ollut. Nyt koen viimeisteleväni tätä jo yli 30 vuotta sitten saamaani visiota.
Tuo uskottavasti uskossa oleminen on kiteytynyt viimeisten vuosien aikana tämän tutkimussarjan teemaksi. Se on koko tutkimuksen eräänlainen kiteytys ja nämä otsikon arvot löytyvätkin jo heti tämän Avaran uskon nettisivuston etusivulta.
Millaista on siis ”avara, iloinen, älykäs ja suvaitsevainen” usko? En esitä joukkoa dogmeja tässä. Vain ideoita, joiden katson olevan laajan kristillisen uskon kriittisten rajojen sisällä. Uskon, että näillä ajatuksilla voi edelleen sanoa olevansa kristitty, järkevästi ja uskottavasti.
Mitä on avara kristillisyys?
Avaraan ajatteluun olen viitannut jatkuvasti, siksi esitän vain muutamia keskeisiä ajatuksia. Minulle se merkitsee ensinnäkin sitä, että ei ole yhtä totuutta. Kaikki katsovat todellisuutta omien silmälasiensa läpi, siis subjektiivisesti. Minun ei tarvitse torjua ja vastustaa eri tavalla ajattelevia, mutta ei myöskään taipua painostukseen omien perusteltujen ajatusteni kanssa. Diversiteetti ja erilaisuus on rikkaus.
Alkukirkon aikana erilaisuus kukoisti. Näkemyksiä oli paljon, erilaisia, kilpailevia. Valitettavasti yhden ”oikeaoppisen” uskon hakeminen ja toisten torjuminen jopa väkivalloin, johti ikäviin seurauksiin. Tämä oli ehkä kristikunnan suurin virhe alkuaikoina. Kuitenkaan moninaisuus ei tukahtunut, sen todistaa tämän päivän kristillisten ilmauksien laaja kirjo. Nyt on nousussa moninaisuuden ja avarakatseisuuden kunnioitus ja edistäminen.
Yksi suosikki kielikuvani löytyy tikkataulusta. Tikka osuu tauluun useilla eri tavoilla. Tässä tikkataulussa ei ole häränsilmää (”bull’s eye”), johon pitäisi tähdätä. On hyvä keskustella, käydä dialogia, keskinäisessä kunnioituksessa, mutta kun joku väittää, että hän on osunut ainoana keskelle, se tukahduttaa dialogin.
Avaran kristillisyyden voisi lyhyesti tiivistää: erilaisuuden kunnioittaminen, uskon ja elämän moninaisuuden ymmärtäminen ja arvostaminen.
Mitä on iloinen kristillisyys?
Tässä joitakin ajatuksia, kuinka ilon pitäisi kuulua kristillisyyteen: Ilon pitäisi olla iloa tässä ajassa, liiallinen tuonpuoleisuus helposti tukahduttaa ilon. Valitettavasti usein harras kristillisyys on jopa lietsonut elämän synkkyyden korostusta. Tuonpuoleisen ilon hintana on saatettu pitää tämän ajan kurjuutta. On jopa pyritty kurjuuteen ja askeesiin. Tämä oli jo varhaisessa kristillisyydessä yksi voimakas suuntaus. Silloin uskottiin vielä Kristuksen paluun olevan lähellä, eikä näin ollen arkielämässä kannattanut enää tuhlata aikaa, vaan valmistautua tuonpuoleiseen, joka oli aivan käsillä. Hengen hedelmä, siis uskon vaikutus elämään on parhaimmillaan ”rakkaus, ilo, rauha” jne (Gal.5:22).
Jos kristillisyys vielä uudelleen alkaisi kiinnostaa tämän ajan ihmisiä, mielestäni ilo on siinä avainasemassa. Iloinen kristillisyys on elämästä nauttimista, ””älä tartu, älä maista, älä kosketa” ovat vain arvottomia käskyjä, ja tyydyttävät ihmisen ylpeyttä” (Kol.2:21–23).Tietenkin elämästä nauttimisen tulee olla vastuullista eikä pidä vahingoittaa toisia. Käskyjen ja sääntöjen sijaan voisi korostaa ”elämästä nousevia arvoja”, siis että elämä opettaa mikä on hyvää ja mikä vahingollista. Niistä ei pidä tehdä käskykokoelmaa ja uskonnon perusteella vaatia niiden sokeaa noudattamista.
Sitä ei voi luvata kenellekään, että elämä menee aina kuin Strömsössä. Vaikeuksien keskellä iloinen kristillisyys voisi ilmetä keskinäisenä huolenpitona ja kiitollisuutena siitä, mikä on hyvin.
Entä, kuinka kuvailla älykästä kristillisyyttä?
Tämä on näistä aiheista laajin käsiteltäväksi. Siitä koko tämä tutkimussarja suurimmalta osaltaan puhuukin. Lähtökohtana on tieteen arvostus tunnistaen kuitenkin sen rajoitukset. Tiede tutkii materiaalista maailmaa.
A-osassa olen valinnut erittäin älykkäiden tieteen ammattilaisten kritiikin, jotta voisi nähdä, löytyykö niihin älykkäitä, perusteltuja vastauksia ja kestääkö kristillisyys tässä rumputulessa. Tämän tutkimustyön perusteella itse uskallan sanoa, että kyllä kestää. Mutta uudelleen sanoitettuna. Tätä kriittisyyttä ja uudelleen arviointia on tehty jo pari sataa vuotta – myös kristityt itse. Ehkä voi jopa sanoa, että sitä on tehty aina. Se on hyvä asia. Usko pitää sanoittaa uudelleen kuhunkin aikaan sopivaksi.
Tämän tutkimustyön keskeiset teemat, joiden on nähty tarvitsevan uudelleen sanoitusta ovat mm: Raamattunäkemys, joka ottaa akateemisen teologian, arkeologian ja muun uuden tiedon huomioon. Toiseksi kokonaisuudeksi voisi niputtaa kaikki ne uskon sisällön kohdat, joita on kritisoitu laajasti, ja joita on tässä pyritty sanoittamaan väljemmin ja uudella tavalla.
Uskon täytyy käydä järkeen, ja se voi olla järkeen käyvää. Tässä esitetyn ei tarvitse olla ainoa kristillisyyden muoto, eikä järkeä tarvitse ainoana nostaa jalustalle. Kuitenkin monille on ollut ongelma, että järki ei ole ollut mukana uskon sisällön muutoksissa.
Suvaitsevainen kristillisyys
Suvaitsevaisuus on helposti negatiivinen termi, varsinkin jos ajattelee sen englanninkielistä vastinetta ”tolerance”. Se on sietämistä, ei positiivista toisen kunnioitusta. Tässä tarkoitan ja käytän termiä positiivisesti – toisen mielipiteen ja uskon kunnioitusta tarkoittaen. Lisäksi suvaitsevaisuuteen liittyy inklusiivisuus, siis ajatus, että erilainenkin usko voi viedä toivottuun lopputulokseen – vapauteen tässä elämässä ja mahdolliseen iankaikkiseen elämään, mitä se onkin. Muutkin uskonnot ovat aitoa Jumalan etsintää.