12.3. Kolmas tie tulkinnassa
Olemme tulossa osan B loppuun ja teemme yhteenvetoa. Päädymme pääosin samoihin johtopäätöksiin, kuin tehtiin jo osassa A. Siellä jo luvussa 2.5. hahmottelin kolmatta tietä tulkinnassa. Tämä osa B on keskittynyt juuri Raamattunäkemyksen perusteelliseen tutkimiseen. Yhteensä tätä onkin perusteltu jo yli 250 tavallisen kirjan sivua, joka on vain esitetty tutkimuksina nettisivuilla.
Osassa A keskityttiin totuuskäsityksiin ja tieteen ja uskon dialogiin ja väittelyihin. Samalla tutkittiin uskon kahta vanhaa ja tunnettua kiistan osapuolta: konservatiiviteologia ja liberaaliteologia. Kysyimme jo siellä, voidaanko konservatiivisen ja liberaalin teologian välistä skismaa mitenkään ratkaista? Onko olemassa synteesiä? Voisiko osassa A esitetyn totuuskäsityksen tuoman uuden vapauden ja liikkumatilan avulla saada aikaan synteesi, joka lieventäisi ristiriitoja? Jo A-osan luvussa 2.5. esittelin kolmatta tietä, mahdollisena ratkaisuna.
Kolmas tie, postmodernin ajattelun ja kriittisyyden yhdistelmänä
Postmoderni totuuskäsitys avaa kolmannen tien, joka ei ole liberaali eikä konservatiivinen uskon tulkinnassaan. Borg kutsuu sitä ”kritiikin jälkeiseksi naiiviudeksi” (Borg (2), 2001, s.49–51). “Precritical naivete” ja “critical” ovat kaksi muuta käsitettä Borgilla, joita voi pitää konservatiivisen ja liberaalin kristillisyyden ilmaisuina. Tämä tarkoittaa, että historiallinen tutkimus ja kritiikki otetaan vakavasti, mutta tunnustetaan, että uskon voi ottaa sen jälkeenkin todesta, kritiikin tuomien muutosten ja korjausten jälkeen. Borg kuvaa tätä erilaista todellisuuden hahmotusta näin: ”Kertoessaan oman heimonsa tarinaa Amerikan alkuperäiskansan edustaja sanoi: En tiedä tapahtuiko tämä tällä tavalla vai ei, mutta tiedän että tarina on tosi” (Borg (2), 2001, s.50). Tekstin ja tarinan arvo ei ole siinä, onko se historiallisesti tapahtunut. Se voi silti välittää syvällisen merkityksen, vaikka olisi metaforaa.
Historiallisen kritiikin rinnalle tarvitaan siis metaforinen näkökulma, ja nämä tukevat ja täydentävät toisiaan. Metaforinen näkökulma esittää kysymyksen, mitä tämä kertomus tarkoittaa kertomuksena riippumatta siitä, onko se historiallisesti tapahtunut (Borg (2), 2001, s.38). Näin minulla on uudet tulkinnan silmälasit päässäni, jotka auttavat näkemään Raamattua uudella tavalla. Kyseessä on historiallis-metaforinen tulkintatapa, jota Borg esittelee laajasti useissa kirjoissaan (Borg (1), 2011, s.21–33, (2), 2001, s.3–53, (3), 2016, s.23–44 ja Borg & Wright, 1999, s.3–14). Tämä tulkintatapa sallii kriittisen tutkimuksen ottamisen vakavasti. Sitä ei tarvitse yrittää kumota peläten sen vievän pohjan koko kristinuskolta. Raamatun kriittinen tutkimus tuottaa hyvää ja arvokasta tietoa, jonka pohjalta voi ymmärtää entistä paremmin monia uskon sisällön vaikeita kohtia ja tähän päivään huonosti sopivia uskomuksia, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Tällaista kritiikkiä olenkin jo esittänyt hyvin laajasti. Nyt voin kysyä taas uudelleen: voiko kristinuskoa sanoittaa niin, että se käy järkeen, tässä ajassa? No, vastaus jää tietenkin lukijan päätettäväksi. Mutta tässä osassa B ja jatkossa pyrin esittämään, kuinka minulle usko käy järkeen, uudelleen sanoitettuna.
Haluan esitellä yhden tulkinnan kristillisyydestä, joka kiteytyisi näihin kuvauksiin: avara, iloinen, älykäs ja suvaitsevainen. Tähän päästään laajemmin osan C teksteissä. Mutta perusta on luotu näissä aiemmissa tutkimuksissa, osissa A ja B.
Moninaisuus uskon keskeisenä ominaisuutena
Moninaisuus ja diversiteetti on ollut keskellä kristinuskoa aina, sen alkuhetkistä asti. Näkemykset olivat hyvin moninaisia siitä, kuinka kristinuskoa tulisi ymmärtää ja sanoittaa. Jopa Uuden Testamentin kirjoittajat muuttivat käsityksiään, kuten Paavali (Aejmelaeus, 2018, s.1–14, jossa monitulkintaisuus, ristiriitaisuus, epäjohdonmukaisuus Paavalin kirjeissä laajasti kuvattu). Lisäksi eri UT:n kirjoittajat olivat erimielisiä, kuinka asioita pitäisi ymmärtää. Juutalais- ja hellenisti- kristillisyyden näkemyserot ovat tulleet esiin UT:n eri teksteissä. Niinpä Uuden Testamentin sisällä on ristiriitaisia näkemyksiä (ks. esim. Luku 9.11.). Mutta ei se ole paha asia, vaan hyvä asia, jos näkee moninaisuuden positiivisesti. Ongelmia tulee vasta, kun otat yhden totuuden silmälasit päähäsi ja katsot niiden läpi. Yhtä totuutta ei löydy.
Otan yhden esimerkin evankeliumista, jota voisi soveltaa moninaisuuden kunnioituksessa. Opetuslapsi sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.” Jeesus vastasi, ettei pidä estää sellaista, sillä eihän yksikään, joka hänen nimessään toimii, voi heti perään puhua pahaa. ”Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme” (Mark. 9:38–41). Tämä hyvin usein unohtuu kristittyjen välillä. Vain ne, jotka kuuluvat ”meihin”, niillä on oikeus esiintyä kristittyinä, muilla ei. Mitä olisi avara kristillisyys? Ei sitä, että vain oma totuus kelpaa, vaan sitä, että tikkataulussa on paljon tilaa erilaisille osumille, vaikka ne eivät olekaan juuri samassa kohtaa omani kanssa.
Tässä on kristityillä vielä paljon tehtävää. Avara ajattelu, nöyrä suhtautuminen omiin totuuksiin ja erilaisuuden kunnioitus. Juuri tätä pyritään näissä teksteissä toteuttamaan, ja vaikka esitän totutusta poikkeavia näkemyksiä, en väitä, että muut ovat väärässä. Eivät ole, ne ovat eri näkökulmasta esitettyjä näkemyksiä, voivat olla parempiakin kuin tässä esitetyt. Mutta tähän ajatteluun olen itse päätynyt pyrkiessäni seuraamaan uutta sanoitusta kristinuskosta, ja uutta paradigmaa, jonka keskeisiä ajatuksia olen esitellyt ja jatkossa esitän. Haluan esitellä avaran, iloisen, älykkään ja suvaitsevaisen kristillisyyden näkökulmaa, yhden tulkinnan sellaisesta. Jos se jollakin resonoi ja tuntuu kolahtavan omaan ajatteluun, uskallan nöyrästi ehdottaa, että näinkin voi kristittynä ajatella. Tällaistakin erilaisuutta voi pitää kristinuskon sisällä hyväksyttävänä.
Historian (harha)-askeleet
Valitettavasti kristityt eivät ole onnistuneet historian aikana kovin hyvin moninaisuuden ylläpitämisessä. Toki se on ymmärrettävää, sillä uskon sisältöä piti määritellä ensimmäisinä vuosisatoina laajasti. Eihän Jeesus antanut paljoakaan valmiina, vaan hän viestitti eläessään, etteivät seuraajat olleet valmiit siihen. Hänen tehtävänsä oli huipentuva kuolemaan ja ylösnousemukseen, ja niinpä seuraajille tämän jälkeen jäi suurelta osin uskon sisällön määrittely. Uskon piti olla jossain määrin yhdenmukainen, ja ehkä monet tikoista tuolloin osuivat koko tikkataulusta ohikin. Kaikki ei voinut olla yhtä hyvää sisältöä. Dialogia, väittelyä ja kovia riitojakin käytiin, mutta ehkäpä tämä myös jalosti lopputulosta, vaikka hyvin inhimilliseltä ja hapuilevaltakin kehitys näytti (ks. esim. Luku 11.3.)
Tämä kuva syntyy niin Uuden Testamentin kirjoituksista, kuin ns. kirkkoisien ajasta ensimmäisinä vuosisatoina. Myös koko kirkkokunnan kirkolliskokoukset olivat tässä keskeisinä. Uskon näkemyksiä arvioitiin, arvosteltiin ja toisia julistettiin harhaoppisiksi, toiset näkemykset taas saivat hyväksynnän. Tässä kului vuosisatoja. Erilaisista syistä oikeaoppisuus nousi pääasialliseksi pyrkimykseksi, ja moninaisuus kohtasi tukahduttamisen aallon. Näyttää siltä, että tikkatauluun osuminenkaan ei riittänyt, vain häränsilmä kelpasi. Harhaoppisia putosi milloin oikealle, milloin vasemmalle (ks. esim. Luku 10.3.). Ei ehkä ole täysin tuulesta temmattua sanoa, että islamilaisuus syntyi juuri suurten erimielisyyksien aikoihin, samoilla maantieteellisillä alueilla, joilla areiolaisuus oli vahvasti edustettuna (areiolaisuus piti Jeesuksen Jumaluutta yhdessä sanassa yhden kirjaimen verran pienempänä ja tuomittiin harhaopiksi). Islamilaisuus on lähellä areiolaisuutta, kun Jeesus on heille vain profeetta. Levisikö islamilaisuus niin nopeasti ehkä kristittyjen riitojen myötävaikutuksella?
Oikeaoppisuus – väärä pyrkimyskö?
Kaikesta rajojen vetämisestä huolimatta kristillinen kirkko ei pystynyt yhteen totuuteen, vaan erilaisia kristillisiä tulkintoja eli ja voi hyvin vuosisatoja. Ensimmäinen suuren luokan jako tapahtui, kun idän ja lännen kirkko jakaantuivat kahdeksi kirkkokunnaksi, v. 1054 jaa. Ja sitä ennen jakaantumista oli syntynyt runsaasti harhaoppisten erottamisista. No, ei kirkon suuri jakautuminen ehkä ollut hieno asia, mutta ei se myöskään mitään lopullisesti tuhonnut. Samanlaisten jakaantumisten sarja on jatkunut, ja nyt kristillisyys on hyvin moninaista. Tosin on esitetty, että moninaisuus oli vielä suurempaa varhaisessa kristillisyydessä (ks. Luku 10.3.). Tärkeä kysymys onkin, oliko jakaantumiset hyvä asia, vai huono? Moninaisuus ja diversiteetti ei saanut tilaa, joten ainoa reitti oli jakaantumisten tie. Loppupeleissä tämä on ehkä kuitenkin ollut hyvä tie. Moninaisuus ja diversiteetti on säilynyt ja kehittynyt. Yhden totuuden silmälasien läpi tämä ei ehkä näytä ihan yhtä hyvältä. Ekumenia ja uskontojen dialogi ovat hyviä asioita. Myös positiivista kehitystä on nähty. Mutta ehkä sitä nähtäisi vielä enemmän, jos yhden totuuden silmälasien sijaan tilalla olisivat yhä useammilla moninaisuuden arvostamisen silmälasit. Tätä voisi sanoa olevan tapahtumassakin.
Räisänen kirjoittaa: ”Kristinusko kehittyi (juutalaisuutta) opillisempaan suuntaan. Alussa vallinnut monimuotoisuus koettiin myöhemmin ongelmaksi. Toisella vuosisadalla eri ryhmät julistautuivat ainoiksi oikean, opillisesti ymmärretyn uskon edustajiksi. Seuranneissa kiistoissa vedottiin kolmeen auktoriteettiin: kirjoituksiin, traditioon ja henkilöihin. Kaikki kolme kietoutuivat läheisesti toisiinsa. Traditio perustui pyhiin kirjoituksiin, mutta se myös saneli, miten niitä oli tulkittava. Tradition luotettavuus taas riippui sitä välittäneiden ja sitä myöhemmin vaalivien henkilöiden luotettavuudesta” (Räisänen (2), 2011, s.223).
Ensin olivat arvovaltaiset kirjoitukset. Näitä syntyi 50-luvun alusta asti, vähitellen. Paavalin kirjeet olivat tärkeässä roolissa. Vuosisatoja kestänyt prosessi tuotti erityisen arvovaltaiset kirjoitukset, jotka kanonisoitiin (367 jaa). Mutta kaanoninkaan synty ei poistanut riitoja, sillä tekstit jättivät tilaa tulkinnoille (ks. Luku 10.1.). Myös harhaoppisiksi tuomitut areiolaiset ja pelagiolaisetkin vetosivat pyhiin kirjoituksiin. Tärkeäksi tuli siis paitsi pyhät kirjoitukset, myös niiden oikea tulkinta. Tässä määrittäväksi tekijäksi tuli ns. ”uskon sääntö”. Avuksi tarvittiin siis arvovaltaista traditiota.
Räisänen edelleen: ”Traditioon vetoaminen ei ratkaissut ongelmia. Kristityt nojautuivat eri traditioihin tai tulkitsivat samaa traditiota erilaisin tavoin. Kenen tulkinta oli oikea? Tarvittiin luotettavia henkilöitä, jotka kykenisivät erottamaan aidon väärästä. Irenaeus vetoaakin apostoliseen suksessioon (seuraantoon): oikean uskon takeena ovat ne papit, jotka ovat saaneet virkansa osana apostoleista alkanutta ketjua” (Räisänen (2), 2011, s.227). Tarvittiin siis arvovaltaisia henkilöitä. Apostolinen suksessio oli avainsana – piti olla jonkun arvovaltaisen nimittämä, jonka joku edellinen oli nimittänyt, ja ketjun piti johtaa apostoleihin.
Näin Räisänen vetää yhteen tämän kehityksen: ”Piispoista tuli seurakuntien suvereeneja johtajia. Tämä ei johtanut yksimielisyyteen kirkossa – piispat saattoivat olla keskenään rajusti erimielisiä. Heitä paljon mahtavamman valtiaan oli puututtava peliin, jotta 300- ja 400-lukujen riidat – joiden pääaiheena oli kristologia, siis Kristuksen olemus – saatiin ratkaistuksi: keisarin johdolla päätettiin, kuka oli oikea- ja kuka harhaoppinen” (Räisänen (2), 2011, s.235, ks. myös Heinimäki, 2015, s.97–99). Ja valtiovallan myötä myös väkivalta tuli kuvaan mukaan. ”Jotkut olivat tällaisesta huolissaan. Toisen Klemensin kirjeenkirjoittaja esittää vilpitöntä itsekritiikkiä. Hän valittaa, että kun pakanat kuulevat kristittyjen puhuvan vihollisten rakastamisesta, »he ihailevat tätä ylenmääräistä hyvyyttä. Mutta kun he sitten näkevät, että me emme rakasta edes niitä, jotka meitä rakastavat, puhumattakaan niistä, jotka meitä vihaavat, he nauravat meille, ja Herran nimi tulee pilkatuksi»” (Räisänen (2), 2011, s.235).
Voisi sanoa, että oikeaan oppiin ja yhteen ”uskon sääntöön” kristinusko ei ole koskaan päässyt. Sen sijaan syntyi verisiä riitoja ja taisteluja, lukemattomia tuomioita harhaoppisuudesta ja keisarin vallalla toteutettuja harhaoppisten ihmisten surmaamisia. Voi kysyä, oliko suvaitsemattomuus ja moninaisuuden ankara kieltäminen kenties alkuvaiheen kristinuskon suurimpia harha-askeleita?
Moninaisuus kunniaan
Räisänen suosittelee alkuperäistä diversiteettiä kannustimeksi luoville uusille tulkinnoille ja rakentaville sovelluksille kristillisessä perinteessä (Räisänen (1), 2010, s.318).
Räisäsen siteeraamana ”kirkkohistorioitsija Simo Heininen toteaa, että ’näkemys alkukristillisyyden monimuotoisuudesta on hyvin perusteltu’ ja tarjoaa ’selityksen sille, miksi koko kristikunta ortodoksisesta kirkosta helluntailaisuuteen on löytänyt alkukirkosta mallin ja esikuvan omalle opilleen ja järjestykselleen.’ Ja vielä raamatuntutkijat Anni Pesonen ja Outi Lehtipuu: ’Meidän mielestämme olisi parasta nähdä, että opillinen moninaisuus kristillisissä kirkoissa on seurausta Raamatun itsensä opillisesta moninaisuudesta. Eri kirkkojen ja kristillisten liikkeiden kirjavat ja keskenään ristiriidassa olevat teologiset näkemykset olisi hyväksyttävä kristinuskon olemukseen kuuluvana väistämättömänä ilmiönä. On monenlaisia raamatullisia teologioita; yhtä ainoaa oikeaa raamatullista oppia ei sen sijaan ole eikä voikaan olla’ (lainaukset Räisänen (2), 2011 s.240–244)”.
Myöhemmin näiden tutkimusten edetessä paneudumme siihen, millaisia ajatuksia ja uudelleen sanoitettua uskon sisältöä tämä tulkinnan kolmas tie, siis historiallis-metaforinen tulkinta tuottaa kristillisyyteen. Tämä tulee osassa C.
Lähdeluettelo
| Aejmelaeus Lars | Paavali, Elämä ja kirjeet | Suomen Eksegeettinen Seura, Helsinki 2018 |
| Borg Marcus J. (1) | Speaking Christian | HarperCollins, USA 2011 |
| Borg Marcus J. (2) | Reading the Bible again for The First Time | HarperCollins, USA 2001 |
| Borg Marcus J. (3) | Kristinuskon Sydän – Uudelleen löydetty usko | Thomas von Martens, Helsinki 2016 |
| Borg Marcus J. & Wright N.T. | The Meaning of Jesus – Two Visions | HarperCollins, USA 1999 |
| Heinimäki Jaakko | Kerettiläisen käsikirja | Kirjapaja, Helsinki 2015 |
| Räisänen Heikki (1) | The Rise of Christian Beliefs | Forest Press, Minneapolis 2010 |
| Räisänen Heikki (2) | Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat | WSOY, Helsinki 2011 |