11.4. Kirkkoisiä ”livenä”

Totesimme edellisessä luvussa, että kirkkoisät liittyvät historiallisesti läheisesti Jeesuksen oppilaiden ja seuraajien jatkumoon. Ensimmäiset olivat jo ensimmäisen vuosisadan kuluessa mukana, kuten Klemens (kuoli v. 97), Ignatios (k.107) ja Polykarpos (k.155 ?).

Ja tässä pääsen esittelemään ”livenä” muutamia varhaisten kirkkoisien tekstejä, jotka löytyvät suomeksikin. Seuraavat heistä esittelen ja heidän kirjoituksiaan: Tertullianus (kuoli v.220), Gregorios Nyssalainen (k.394), Kyrillos Jerusalemilainen (k.386) ja Augustinus (k.430).

Neljä suomennettua teosta tarjoavat syvemmän kurkistuksen kirkkoisinä pidettyjen varhaisen kirkon ajattelijoiden maailmaan. Pahoittelen sitä, että teksti on hiukan katkonaista ja sähkemäistä, kun yli 900 sivua on puristettu viiteen sivuun tämän tutkimuksen kannalta kiinnostavia kohtia.

Tertullianus: Ensimmäinen ja varhaisin on Tertullianuksen kirja Apologeticum, kirjoitettu n. 197–198, ja käännöksen latinasta sekä johdannon on tehnyt emeritus piispa Juha Pihkala. Tertullianus oli Karthagosta, roomalaisen sotilasperheen poika, ja toimi juristina ennen kääntymystään (Tertullianus, 2010, s.11). Hänkin ”harhautui” omille teilleen – kuten huomasimme niin monen muunkin kirkkoisän tehneen – ensin Montanolaisuuteen sitten ihan oman yhteisön perustamiseen, kuolemaansa saakka. Augustinuksen taivuttelut toivat yhteisön takaisin katoliseen kirkkoon 400-luvun alussa (sama, s.12).

Tertullianus ei tässä kirjassa siteeraa kertaakaan Raamattua, ehkä siksi, että kirja on suunnattu ei-kristitylle yleisölle, ja perustelut ovat sen mukaisia (sama, s.19). Kirjan pääteema on puolustaa kristittyjä vainoja vastaan ja tutkimatta tehtyjä oikeuden tuomioita vastaan. Hän mainitsee Neron aikaiset vainot (sama, s.44), vaatii tiedon hankintaa ennen tuomioita, perusteettomien tuomioiden estämiseksi. Hän torjuu esim. huhun, jonka mukaan kristityt sakramentissaan surmaavat ja syövät vauvoja (s.47–48), ja jopa harjoittavat insestiä. Hän vaatii tutkimaan asioita kunnolla, tai hylkäämään huhut, niin kuin oikeuslaitoksen kuuluukin tehdä. Hän myös puolustautuu osoittamalla, kuinka muut uskonnot kyllä surmaavat lapsia, ilman tuomioita (s.52–55). Ja keisarin palvonnasta kieltäytymiseen hän vetää esiin monet muut palvotut jumalat, jotka eivät nekään ole mitään jumalia (s. 57–68). Kristityt eivät palvo mitään epäjumalia.

Sitten hän ryhtyy esittämään, ”millainen uskomme oikeasti on” (s.72). Luominen, salattu Jumala, Hebrealainen Raamattu ja sen Septuaginta, kreikkalainen tarkka käännös, esitellään. Sitten alkaa Jeesuksesta kertominen neitseestä syntyneenä, ja Jumalan olemuksen käsittely (s.79–85) (Huom. tässä Pihkalan mukaan ensimmäinen kuvaus ratkaisuksi uusitestamentillisen monoteismin ongelmaan: miten yksi Jumala on samalla Isä, Poika ja PH, ks. s.23–24). Ennustukset Kristuksesta ovat esillä, ristiinnaulitseminen, kuolema, ylösnousemus, taivaaseen astuminen ja lähetyskäskykin. Osion lopuksi hän ehdottaa: ”olisiko tuo Kristuksen jumaluus ehkä sittenkin tosi” (s.84). Vielä hän kirjoittaa pahoista hengistä, enkeleistä ja taikojen tekijöistä.

Tämän jälkeen Tertullianus kääntyy uudestaan kumoamaan väitettä Rooman uskonnon loukkaamisesta (s.92–128). Pitkien perustelujen jälkeen hän kertoo, kuinka kristityn omien kirjoitusten mukaan kuuluu rukoilla Keisarien puolesta (s.104), ja jopa vainoojiensa puolesta (s.105). Myös muilla tavoin hän kirjoittaa, kuinka kristityt ovat yhteiskunnan hyviä jäseniä.

Lopuksi hän ottaa filosofit käsittelyyn. Nimet vilahtelevat: Sokrates, Platon, Thales, Pythagoras, Aristoteles jne. Eikä käsittely ole positiivinen. Hän syyttää filosofeja VT:n vinoon vääntämisestä ja myös ”uuden apuvälineen” (UT). Hän jopa syyttää filosofioita alkukirkon opillisesta sekavuudesta (s.134). Myös mm. sielunvaellus, kuolleiden ylösnousemus ja viimeinen tuomio ovat filosofisessa pohdinnassa esillä. Kirja loppuu kuolemaa uhmaavaan julistukseen, ”kristittyjen veri on siemen”, marttyyrikuolemat vain lisäävät liittyjien määrää.

Kyrillos Jerusalemilaisen kirja Jerusalemin Uskontunnustus sisältää opetuspuheita katekeeteille eli kasteoppilaille. Kirja on kirjoitettu n. 350. Noihin aikoihin Kyrillos vihittiin Jerusalemin piispaksi. Kääntäjänä kreikasta on Johannes Seppälä ja johdannon, lähes 40 sivua, on kirjoittanut Pekka Metso. Kirja on laaja kokonaisuus, ja huomiota herättää 1856 viittausta VT:n ja UT:n kohtiin. Kyrillos todella osasi Raamattunsa. Hän ottaa myös kantaa selkeästi VT:n ja UT:n kaanoniin (vaikka tätä käsitettä hän ei käytä, Kyrillos, 2013, s.96–97). Hän varoittaa lukemasta mitään muuta kuin kaanonin tekstejä. Ilmestyskirjaa hän ei lue UT:n kaanoniin. Paavalin nimiin hän laittaa jopa 14 kirjettä, myös Heprealaiskirjeen. Jos hän on tämän kirjan kirjoittanut n. 350–351 ja UT:n kaanonin kaikki 27 kirjaa on ensi kerran mainittu vuonna 367, oli siis näihin aikoihin jo melko selvää, mitä kirjeitä luettiin, ainakin ”oikeaoppisessa”, katolisessa kirkossa.

Kyrilloskin oli välillä epäsuosiossa ja joutui piispuutensa aikana useasti karkotukseen, yht. yli kymmeneksi vuodeksi vuoteen 386 mennessä. Häntä pidettiin areiolaisiin nähden liian maltillisena, jopa häntä itseään areiolaisena, ja näin vielä hänen kuolemansakin jälkeen. Hänen teksteistään (tässä kirjassa ainakaan) ei saa täyttä selvyyttä tähän kysymykseen. Kyrillos ei kuitenkaan käyttänyt Nikean termiä ”samaa olemusta kuin Isä”, homoousios (kreikkaa), vaan areiolaisten ilmaisua ”Isän kaltainen” (homoiousios) (sama, s.18).

Hänen katekeesinsä (kasteopetus) jakautuvat kahteen osaan, ja välissä on Jerusalemilainen uskontunnustus (sama, s.107), jota toisen osan katekeesit sitten selittävät. Uskontunnustus on hyvin lähellä v. 381 Konstantinopolissa muotoiltua tekstiä (ns. nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus), joten häntä pidetään yhtenä keskeisenä sen tekstin muotoilijana. Tätäkin vanhempi on Apostolinen uskontunnustus, jota monissa kirkoissa käytetään nykyäänkin.

Ensimmäiset johdannon katekeesit (5 lukua) käsittelevät kasteoppilaiden valmistautumista kasteelle, armoa, anteeksiantoa ja katumusta. Katumusta käsitellään laajasti, syntien tunnustamista ja jättämistä. Kaste esitellään laajasti. Sitten tulee 10 dogmia, joihin tulee uskoa. ”Jumalallinen elämä koostuu … jumalallisista dogmeista ja hyvistä teoista” (sama, s.83). Kummatkin tarvitaan, että olisi Jumalalle otollinen. Dogmit ovat: Jumalasta, Kristuksesta, Neitseestä syntymisestä, Rististä, Hautauksesta, Ylösnousemuksesta, Tulevasta Tuomiosta, Pyhästä Hengestä, Ihmisen Rakenteesta (sielusta, ruumiista, ruuista, vaatetuksesta, ylösnousemuksesta, kasteesta) ja Jumalallisista Kirjoituksista

Viimeiseksi ennen uskontunnustustekstiä, Kyrillos esittelee uskon, ja yhtenä sen lajina dogmaattisen uskon, eli uskomisen Herran sanoihin. Toisena lajina on armossa lahjoitettu usko, joka viittaa Hengen kautta saatuihin lahjoihin. Hän uskoo vahvasti kertovansa ainoan oikean opetuksen, jonka rinnalle ei saa ottaa mitään, ei edes, jos ”me itse muuttaisimme mielemme…” (s.105).

Seuraavat 13 katekeesiä (nrot 6–18 kirjassa) selittävät Jerusalemilaista uskontunnustusta laajasti. Ensimmäinen käsittelee Jumalaa, joka on yksi, tuntematon, täydellinen. Harhaoppisia kuritetaan laajalla kirjolla, tunnetuimmat Markion, Valentinos ja Manes (manikealaiset). Sitten aiheena on Isä Jumala, ykseys erityisesti. Kaiken aikaa Poika ja Pyhä Henki ovat teksteissä mukana. Edelleen Jumala on aiheena, kaikkivaltius ja sitten Jumala Luojana.

Seuraavaksi tullaan Kristukseen, yksi Herra, Jeesus Kristus. Tulee myös uskoa ainoaan Poikaan. Sitten otetaan Jeesuksen Jumaluus käsittelyyn: ”… joka on ennen kaikkia aikoja Isästä syntynyt totinen Jumala…” (s. 163). Seuraava kohta ottaa aiheeksi Jeesuksen lihaksi tulemisen ja neitseestä syntymisen. Luku sisältää runsaasti VT:n viittauksia, joita pidetään profetioina Jeesuksesta. Tässä myös väitellään laajasti juutalaisten kanssa, heidän kieltäessään Kristuksen.

Luku loppuu (s.196) ruumiillisen puhtauden ylistykseen ja kaiken irstauden ja hekuman kauhisteluun, niin kuin askeesia ihannoivalta voi odottaa (Kyrillos vietti nuoresta pitäen nöyrää, askeettista elämää ja pysyi naimattomana s.7).

Sitten seuraavat kolme katekeesiä (13–15) sisältävät ristiinnaulitsemisen, kuoleman ja hautaamisen, ylösnousemuksen, taivaaseen astumisen ja viimeisen tuomion. Risti saa suuren huomion, se on aivan kerskauksena esillä. Jumalan totuudenmukaisuus vaati, että Kristus kantoi synnit puulle (s.218). Tämä luku pursuaa allegorisesti tulkittuja profetioita, ja viittauksia jopa 240, yhdessä luvussa. Myös seuraava luku on keskeisintä kirjan sisältöä, jälleen lähes 200 lainausta, kun ylösnousemus, taivaaseen astuminen ja Isän oikealle puolelle istuminen todistellaan. Tämän osion kolmas luku ottaa viimeisen tuomion, ja Jeesuksen toisen tulemisen esiin. Toisen tulemisen viivästyminen näkyy, kun Kyrillos korostaa, ettei aikoja ja hetkiä tiedä kukaan (s.250–251). Kuvatessaan lopun aikoja ja Antikristusta, hän ei kuitenkaan kertaakaan viittaa Ilmestyskirjaan, Danielin kirjaan kyllä.

Viimeiset kolme katekeesiä käsittelevät Pyhää Henkeä, ja uskontunnustuksen lopun, yhden kasteen, yhden kirkon ja ruumiin ylösnousemisen sekä iankaikkisen elämän.

Kokonaisuutena Kyrillos on hyvin oikeaoppisen uskon esittelijä. Silti, armo näyttää olevan hyvin rajallinen ja synti kasteen jälkeen vaarallista, ja anteeksiantamus jopa kyseenalaista. Askeesi ja kaiken elämän nautinnon kieltäminen on parasta, miten voi elää. Esim. ruuasta hän sanoo: ”…nautintoihin sitä ei pidä päästää” (s.93). Tai seksistä: ”…munkkien ja neitseiden joukko … enkelten vertaiseen elämään … teitä odottaa suuri seppele” (s.92).

Gregorios Nyssalainen, hänenkirjansa Sielusta ja Ylösnousemuksesta on kirjoitettu n. 380–381. Hän oli keskeisessä roolissa Konstantinopolin yleisessä kirkolliskokouksessa 381, ja tämä kirja on luultavasti kirjoitettu juuri ennen sitä. Kirjan on suomentanut kreikasta Marke Ahonen, joka myös on kirjoittanut johdannon ja selitykset.

Gregorios kuului ns. Kolmen Kappadokialaisen ryhmään, jossa oli myös hänen veljensä Basileios Suuri. Heillä oli suuri merkitys varsinkin Idän kirkkoisien joukossa ja kolminaisuuden teologian muotoilussa. Myös Gregorioksen sisar Makrina on tunnettu, hän esiintyy tässä kirjassa viisaana vastausten antajana. Aikakausi oli hurja, ja jatkuvat kiistat oikeaoppisuudesta uhkasivat kaikkia teologeja. Myös Gregorios vietti vuosia maanpaossa lahkokiistojen vuoksi (Nyssalainen, 2006, s.10). Mainitaan vielä, että platonistinen filosofia on vaikuttanut kirjoittajaan voimakkaasti.

Kirjan varsinainen uutinen on ”apokatastasis”-oppi, eli universalismi, niin kuin sitä nykyään kutsutaan. Tämä tulee tekstissä loppupuolella esiin, kun ylösnousemus tulee käsittelyyn. ”Hänen tulkintansa mukaan Raamattu ilmoittaa ylösnousemuksen koittavan kaikille, ja mahdollistavan … kaikkien liittymisen Jumalaan” (Nyssalainen, 2006, s.24–25). Tähän liittyen hän esittelee laajasti puhdistumista (katharsis), joka on kuoleman jälkeistä kärsimystä, jossa synti palaa pois puhdistavassa tulessa (sama, s.22–22, 111). Siis välitila ja kiirastuli ovat tässä hänen ajattelussaan mukana. Hyveellinen elämä minimoi puhdistumisen kärsimykset (sama, s.113). Hän myös toteaa, ettei jumalallinen tuomio ole rankaisua synnistä, vaan tarkoitus on vain erottaa hyvä pahasta, ja irti repeytyminen aiheuttaa tuskaa (s.112).

Kirja käsittelee sielua, sen olemassa oloa, kuolemattomuutta ja kuoleman jälkeistä sielun olinpaikkaa. Ihmisen kuollessa neljä alkuainetta hajoavat, maa, vesi, tuli, ja ilma, mutta mihin sielu silloin joutuu? Myös sielun järjettömiä liikkeitä ja tunteita pohditaan, kuten himo ja kiivaus. Tunteet ovat muualla kuin sielussa, koska ne ovat ”häiriöitä” (s.75).

Kirja on ruumiin ylösnousemuksen puolustus, mutta kuvaus on moniselitteinen: toisaalta sielu pitää kiinni juuri siitä materiasta, joka muodosti henkilön ruumiin (s.20). Mutta myös ylösnousemusruumis on hienompaa tekoa kuin lihallinen ruumis (s. 22). Jännite näkyy monella tavalla Gregorioksen tekstissä, hän ei onnistunut ratkaisemaan sitä tyydyttävästi (s. 32). Ruumiin ylösnousemus oli kirkon oppi, mutta Gregorios platonisen opin myötä piti sielua sellaisena, joka ei tarvitse ruumista mihinkään (s.30).

Kirjan viimeinen luku kertoo, että ylösnousemus on paluuta alkutilaan (Apt.3:21). Kaikki saatetaan ennalleen, alkuperäiseen tilaansa. Tämä tarkoittaa aikaa ennen syntiinlankeemusta. Tätä kuvataan niin Haadeksen kuin Lasaruksen ja rikkaan miehen merkitystä pohdittaessa (s.84–100) ja viimeisessä luvussa (s.149–159). Ihmisestä riisutaan ”järjetön nahka” pois, kaikki ruma sekä inhimillinen ja jäljelle jää vain (tunteeton) puhdas Jumalan kuva (s.150–151).

Kirja päättyy kiirastulen ja universalismin yhdistelmään: ”Kun … puhdistuvat tulen parantavasta vaikutuksesta… kaikki hyväksi ymmärretyt ominaisuudet tulevat niiden tilalle, … Jumalassa itsessään ja hänen kuvassaan, joka on ihmisen luonto” (s.159).

Gregorius Nyssalainen oli ajatuksissaan lähellä Origeneksen (k.253) kehittelemiä ajatuksia, varsinkin apokatastasis (universalismi). Sielun pre-eksistenssistä Gregorios oli eri mieltä, josta Origenes julistettiin harhaoppiseksi (Konstantinopoli v. 543), apokatastasiksen lisäksi. Origenes oli monella tapaa erikoinen mies, hän antoi mm. kastroida itsensä. Hän oli ns. erämaaherätyksen ja siellä pitkälle viedyn askeesin tärkein teologi (Halldorf, s.65, 69–71).

Augustinus lienee yksi merkittävimmistä kirkkoisistä ja uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla juuri hänen näkemyksensä veivät voiton monessa kiistakysymyksessä. Kaikki Rakkaudesta -kirja on saarnoja 1. Johanneksen kirjeestä vuonna 407, pääsiäisviikolla.

Augustinuksesta ollaan montaa mieltä. Erityisesti Räisänen ihmettelee, kuinka useissa ristiriitaisissa opin kohdissa on seurattu Augustinusta. Erityisesti perisynti on Augustinuksen luoma käsite (Räisänen (1), 2010, s.152). Pahinta laatua synti oli seksuaalisessa halussa, Augustinuksen ajattelussa. Hänen tarinansa onkin repivä, juuri seksin himoa vastaan taistelussa (Halldorf, 2000, s. 149–153). Hän hylkää 15-vuotta kestäneen suhteensa jalkavaimoonsa. Mutta hän ottaa kuitenkin uuden naisen, ja pitkän taistelun jälkeen luopuu tästä häntä riivaavasta vietistä ja toisestakin naisesta ja ottaa kasteen 32-vuotiaana. Ei siis ihme, että seksi oli Augustinukselle liki kaiken pahan alku. Mutta valitettavasti tämä surkea näkemys levisi, ja kristillisyys on kautta aikojen ollut hyvin seksuaalisuuden vastainen. Tämä on saanut hyvin omituisia piirteitä, jotka tänä päivänä tiedon lisääntymisen myötä, ovat negatiivisia, elämälle vieraita ja ihmisiä luotaan työntäviä.

Kirja Kaikki Rakkaudesta, on 10 saarnan sarja. Alkuun tuntuu, että aiheena on ennemminkin kaikki synnistä. Ensimmäinen luku varjoista valoon korostaa syntien tunnustamisen tärkeyttä. Toinen luku himoista ja rakkaudesta keskittyy maailman rakastamisen vaaraan – lihan halua, silmien pyyteitä ja maailman kunniaa. Jos rakastaa maailmaa, ei Isän rakkaus ole hänessä. Näitä himoja ja haluja, niiden turmiota Augustinus esittelee. Kolmas luku pohtii kirkon jättäneitä antikristuksia, erityisesti donatolaisia. Neljäs luku aloittaa voitelusta, vanhurskaudesta ja Jumalan lapseudesta. Ja sitten siitä, kuinka meistä tulee Hänen kaltaisiaan, kun saamme nähdä hänet. Sitten Augustinus kääntyy uudestaan syntiin. ”Joka tekee syntiä, on Paholaisesta… (Augustinus, 2016, s.98). Hän johdattelee kohti ristiriitaa, jossa toisaalta ”Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä” ja toisaalta ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, petämme itseämme eikä totuus ole meissä” (sama, s.100). Johannes näyttää olevan ristiriidassa omien sanomistensa kanssa. Tätä Augustinus ryhtyy ratkomaan seuraavassa luvussa.

Viides luku on ”Suurimman synnin ongelma”. Näyttää, että hän taas valuu synnin eikä rakkauden käsittelyyn. Edellisen luvun ristiriita esitellään uudestaan. Pienen pyörittelyn jälkeen hän ehdottaa, olisiko kyseessä jokin tietty synti, jota yksikään Jumalasta syntynyt ei tee…” (sama, s.104). Tulee huipennus: uusi käsky: rakastakaa toisianne! Rakkauden kautta synnit tehdään tyhjiksi (s. 104). Tätä hän esittelee eri tavoin laajasti, lainaten useita UT:n kohtia, kuinka rakkaus peittää syntien paljouden jne. Ja sitten hän esittää, kuinka Johannes paljastaa tämän selkeästi kirjeensä jatkossa: ”… ei ole Jumalasta… joka ei rakasta veljeään” (1 Joh.3:11) (s.112). Ja vielä: Mistä tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään? ”Sillä me rakastamme veljiämme” (vrt. 1Joh.3:13–14) (s.114). Tässä kirjan huipentuma: Rakkaus ja ”vain rakkaus siis erottaa Jumalan lapset Paholaisen lapsista” (s.111).

Tästä eteenpäin luvut 6–10 jatkavat 1 Joh. kirjeen käsittelyä. Ensin hän puhuu, kuinka rakkaus näkyy teoissa ja totuudessa. Sitten rukousvastauksista, kun ei saakaan pyytämäänsä. Edelleen henkien erottelemisesta, joiden tunnistaminen onnistuu sillä, että ”… joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi lihaan tulleeksi, on Jumalasta … (1Joh.4:2–3) (s.138). Augustinus ei kuitenkaan tyydy tähän, sillä niin areiolaiset, eunomiolaiset, … kuin novatianolaiset tunnustavat tämän. Mistä sitten tunnistetaan, erotellaan henget? Hän esittää tähän ratkaisuksi sen, että teoista henget erotellaan. Teot ja elämä paljastavat, eivät sanat riitä. Rakkauden Juuri -luku (7:s) esittelee, kuinka rakkaus on lähtöisin Jumalasta. Rakastamme, koska hän on rakastanut ensin. Jumala on rakkaus. Tässä luvussa Augustinus esittää kuuluisan lauseensa: ”Rakasta ja tee mitä tahdot” (s.154). Tässäkin ja seuraavassa luvussa se, että rakkaus on tekoja, pysyy teemana. Hän myös pohtii, kuinka auttaminenkin voi olla vääristä motiiveista, ylpeydestä ja ylemmyyden tunteesta. Edelleen rakkaus on saavuttanut täyttymyksensä, kun tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. On siis rohkeus eikä pelkoa tuomiopäivää kohtaan. ”Pelkoa ei rakkaudessa ole”(1 Joh.4:17). Augustinus käyttää sanaa kaanon, eli kaanon oli muotoutunut (se oli v. 367 vahvistunut, ja tämä kirja oli v:lta 407).

Viimeinen luku huipentaa kirjan loppuosan: ”usko ilman tekoja ei pelasta” (s.204). Kaiken kaikkiaan tästä kirjasta tulee kovin ristiriitainen kuva. Se ei vakuuta kuulijoille, että olet armosta pelastunut, vaan pitää kuulijan (saarnojahan nämä olivat) jatkuvasti jännityksessä, onko hän oikealla tavalla uskossa vai ei, onko hän Jumalan lapsi vai ei. Paljon erilaisia mittareita, ja paljon harhaoppisten tuomitsemista, ehkä varoitukseksi kuulijoille, etteivät harhaudu heidän joukkoonsa. ”Ne, jotka sulkevat rakkaudelta silmänsä, nukahtavat lihallisten ilojen himoihin. Pysy siis valveilla! Noita iloja ovat mässäily, siemailu, ylellisyydet, penkkiurheilu ja metsästys. Tuollaisten pinnallisten porukoiden perässä seuraavat kaikki pahuudet” (s.216). Itse juuri katselin yleisurheilun MM-kisoja, samalla kun tein tätä kirjoitustyötäni.

Sisällölliset erot eri kirkkoisien näkemyksissä

Tertullianus torjuu filosofit jyrkästi, Nyssalainen taas ammentaa vahvasti platonismista. Jeesuksen olemuksen ongelmat (areiolaisuus), ”apokatastasis”-oppi (universalismi), kiirastuli, sielu ilman ruumista, tekojen välttämättömyys pelastukseen, askeesin ihannointi, seksuaalikielteisyys jopa kastraatioon saakka, jne… Ongelmallisia ajatuksia ja näkemyksiä riittää jo näissä neljässä ”live”-esityksessä.

Tavoitteeni ei ole näyttää, kuinka väärässä kirkkoisät olivat. Mutta heillä oli laaja kirjo näkemyksiä, erilaisia näkemyksiä, jotka kilpailivat keskenään, ja joista monet eivät kestäneet ”oikeaoppisuuden” tulta, vaan paloivat poroksi. Oppi siis kehittyi. Meidän ajastamme katsottuna monet ajatukset tuntuvat myös hyvin vierailta.

Tärkeimmät kysymykset ovat:

Onko olemassa oikeaa oppia?
Onko ”oikea” oppi kehityksen tulos alkuseurakunnan ajalta, vai pitkältä ajalta?
Onko oppi, tieto tai teoria uskosta edelleen kehittyvä?
Mikä on paras aikajakso uskottavan uskon kannalta tänään: alkuseurakunnan aika, kirkkoisien aika, keskiaika, valistuksen aika vain nykyinen uusin aika?
Vai pitääkö kaikilta aikajaksoilta ottaa paras tai sopivin, joka tekee kristinuskosta relevantin ja puhuttelevan tähän aikaan, jota elämme?

Voimme sanoa melko luotettavasti, että tieto tai teoria uskosta ei ole yksiselitteinen, ei ole olemassa yhtä oikeaa tulkintaa uskosta. (Hagman, 2016, s. 126, Räisänen (1), 2010, s. 315–318). Usko on liian moniulotteinen, sen tähden sen teorian on oltava moninainen, erilaisuutta ja diversiteettiä sisältävä. Ei siis ”bull’s eye” vaan koko tikkataulu.

Keskeisenä teemana on Jumalan mysteeri, suuruus ja tuntemattomuus. Emme pysty saamaan Jumalaa emmekä uskon salaisuutta yhteen oikeaan oppiin, kun tietomme on niin vajavaista. On suostuttava olemaan tietämättä. Ei pidä langeta varmuuden syntiin tai harhaan.

Tämäkin luku, kuten monet aikaisemmat tuovat meidät samojen havaintojen eteen: Usko on kehittynyt kaikkina aikoina, joten sen tulee kehittyä nykyäänkin. Uskon sanoittaminen tähän aikaan sopivaksi on suorastaan velvollisuutemme. Moninaisuus on hyvä asia, mutta yksi oikea oppi mahdoton ja jopa vaarallista.

Lähdeluettelo

Af Hällström Gunnar, Laato Anni Maria, Pihkala Juha	Johdatus varhaisen kirkon teologiaan	Kirjapaja 2007
Augustinus	Kaikki rakkaudesta	Kirjapaja 2016
Hagman Patrik	Vastarintausko	Kirjapaja 2016
Halldorf Peter	21 Kirkkoisää	Barents Publishers-Fin 2000
Heinimäki Jaakko	Kerettiläisen käsikirja	Kirjapaja 2015
Kyrillos	Jerusalemin uskontunnustus	Perussanoma Oy 2013
Nyssalainen Gregorios	Sielusta ja ylösnousemuksesta	Kirjapaja 2006
Räisänen Heikki (1)	The Rise of Christian Beliefs	Forest Press 2010
Räisänen Heikki (2)	Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat	WSOY, Helsinki 2011
Tertullianus	Apologeticum kristinuskon puolustus	Kirjapaja 2010

paluu

seuraava