10.3. Nag Hammadin tekstit

10.3. Nag Hammadin tekstit ja gnostilaisuus

Käsittelimme luvuissa 9.6. ja 9.7. UT:n ulkopuolelle jääneitä tekstejä, erityisesti evankeliumeiksi nimettyjä, ja luvussa 10.2. muita ulkopuolelle jääneitä tekstejä. Yksi keskeinen lähde oli Nag Hammadin löytö. Nag Hammadin löydös sisältää 52 kirjoitusta (Dunderberg & Marjanen, 2006, s.444–446). Niistä 6 näyttää olevan samoja tekstejä, joten yhteensä erillisiä tekstejä on 46 kpl. Kaikki löydön tekstit eivät olleet hyvässä kunnossa, mutta ne on nimetty. Myöskään kaikkia löydettyjä tekstejä ei ole tässä suomenkielisessä käännöskokoelmassa (23 on mukana, joista osa muita tekstejä kuin itse löydössä olleet, Dunderberg & Marjanen, 2006, s.9–10).

Nag Hammadin löytö tehtiin Egyptissä jo 1945, mutta matka niiden tutkimisesta ja kääntämisestä oli pitkä ja sitten Suomessa vasta 2000-luvun alussa saatiin käännös kaikkien halukkaiden käyttöön. 

Toimittajat päättävät esipuheensa sanomalla, ”että Nag Hammadin kätketty viisaus rikastuttaa kuvaamme toisen ja kolmannen vuosisadan kristillisyydestä, joka oli paljon monimuotoisempi ilmiö kuin pelkästään Uuden testamentin ja kirkkoisien kirjoituksista voisi päätellä.” (sama, s.7).

Kuuluisuuteen gnostilaiset tekstit nousivat Dan Brownin ansiosta, jonka romaani ”Da Vinci -koodi” esitteli tekstejä ja niistä nostettuja väitteitä kirjan pääteemoiksi.

Brownin juonen taustalla oli mm. yksi tunnetuimmista salaliittoteoriaksi osoittautuneista kirjoista.    Tämä 80-luvun lopulla julkaistu teos on kahden Brittiläisen lehtimiehen, Michael Baigentin ja Richard Leighin ”The Dead Sea Scrolls Deception”. He väittivät, että luolan 4 tekstejä ei saa julkaista Vatikaanin määräyksestä. Ne mukamas sisälsivät kristinuskolle epämieluisia paljastuksia. Juuri tähän tarttui esim. Dan Brown teoksessaan (tästä tarkemmin, ks. Luku 8.3. Qumran). Nämä samat kirjoittajat, Baigent ja Leigh ovat kirjoittaneet toisenkin kirjan ”Holy Blood, Holy Grail” (1983), joka sisältää Dan Brownin kirjan juonen pääsisällön, sekin täysin tuulesta temmattua (Dunderberg, Marjanen 2006, s.469–476).

Da Vinci -koodi mm. väittää, että Kuolleen meren kääröt (Qumran) ja Nag Hammadin tekstit ovat varhaisimmat kristilliset kirjoitukset. Qumranin kirjakääröissä ei kuitenkaan ole yhtään kristillistä kirjoitusta. Eikä niillä ole mitään tekemistä myöskään gnostilaisten (Nag Hammadin) tekstien kanssa (Dunderberg, Marjanen 2006, s.471). Nag Hammadin tekstien kristillisyyttä tässä juuri selvitellään, mutta varhaisimpia ne eivät olleet, varhaisia kyllä.  

Brownin romaanissa Jeesus olikin naimisissa Marian kanssa ja heillä oli lapsia. Ja ”Graalin malja” olikin Magdalan Maria, eikä viimeisellä ehtoollisella käytetty malja, sillä Maria kantoi sisällään ”kuninkaallista verta”. Ja juoni kehittyy kutkuttavasti, vaikka pääosin täyttä puppua onkin. Täytyy sanoa, itsekin kirjan lukeneena ja elokuvan pariinkin kertaan katsoneena, että onhan Dan Brownin tarina vauhdikasta fiktiota. 

Gnostilaisuus

Nag Hammadin teksteistä suuri osa on ns. gnostilaista kirjallisuutta, joka oli toisella vuosisadalla osa kristillisyyttä, mutta jossa oli omia erikoisia painotuksia, jotka johtivat kiistoihin ja lopulta gnostilaisuuden harhaopiksi tuomitsemiseen.

Tämä luku on paitsi Nag Hammadin löydöstä, myös gnostilaisuudesta laajemmin. Sehän oli kilpaileva uskon tulkinta kristinuskon alkuaikoina. Monet teologit ovat tutkineet gnostilaisuutta ja löytäneet arvostettaviakin piirteitä. Todellinen helmi gnostilaisuuden ymmärtämisessä on Elaine Pagelsin teos ”Gnostilaiset evankeliumit”, alun perin julkaistu jo 1979, ja vihdoin 2006 myös suomennettu (Pagels, 2006). Teos on historiallisesta näkökulmasta kirjoitettu ja antaa gnostilaisuudelle oman äänen mm. juuri Nag Hammadin löydön tekstien perusteella. Pagels käy laajasti läpi toisella vuosisadalla käytyä kiivasta taistelua ”oikeaoppisten” ja gnostilaisten kristittyjen välillä, ennen kuin gnostilaiset erotettiin kirkosta harhaoppisina. Pagelsin mukaan tämä tapahtui 100-luvun puolivälissä (Pagels, 2006, s.16). Kiistely ei tietenkään siihen loppunut, eikä gnostilaisten olemassa olo.

Jo UT:ssa näkyy gnostilaisuuden vaikutus ja myös harhaoppivaroitukset taitavat usein liittyä juuri heihin, esim. 1.Joh. ja 2.Joh. kirjeet. Eron tekemisen vaikeudesta ”oikean” ja ”väärän” välillä kertoo se, että myös Joh.evank. sisältää gnostilaisia painotuksia, ja oli gnostilaisten suosituin evankeliumi.

Seuloimme luvuissa 9.6. ja 9.7 tärkeimmät apokryfiset evankeliumit, jotka pääosin ovat gnostilaisia  painotuksiltaan. Mutta eivät mitenkään yksiselitteisesti, eivätkä yhtenäisesti. Nag Hammadin tekstithän löytyivät koptinkielisinä, mutta niistä on löytynyt vielä varhaisempia käsikirjoitus fragmentteja kreikan kielellä. Alun perin tekstit siis oli kirjoitettu kreikaksi (Pagels, 2006, s.15). 

Aiemmin tarkemmin esittämäni tekstit olivat: Tuomaan evankeliumi, Marian evankeliumi, Juudaksen evankeliumi, Totuuden evankeliumi ja Filippuksen evankeliumi (ks. 9.6. ja 9.7.).

Pagels mainitsee jo johdannossa Tuomaan, Filippuksen, Totuuden ja Egyptiläisten evankeliumin. Näiden lisäksi esiin nousevat Johanneksen salainen kirja, Jaakobin salainen kirja, Paavalin ilmestys, Pietarin kirje Filippukselle ja Pietarin ilmestys (Pagels, 2006, s.14). Näistä löytyy käännös suomeksi Nag Hammadin kokoelman suomennoksesta (paitsi Egypt. evank.). Myös Marian evankeliumin Pagels mainitsee jo johdannossa. Juudaksen evankeliumia hän ei mainitse, syy varmaan siinä, että se tuli julkisuuteen vasta 2006, vaikka löytyikin Egyptistä jo 1970-luvulla.

Nag Hammadin tekstien ajoituksesta ei ole tarkkaa selvyyttä, mutta pääosin ne ajoitetaan viimeistään 120–140 luvulle. Tuomaan evank. saattaa sisältää perimätietoa jopa 50–100-luvulta, siis yhtä varhaista kuin varhaisimmat UT:n evankeliumit (Pagels, 2006, s.15). Toinen lähde ajoittaa tekstit 100–120-luvulle (Dunderberg & Marjanen, 2006, s.15). Nämä tekstit liikkuivat vapaasti kristittyjen keskuudessa, kunnes ”oikeaoppiset” julistivat ne harhaoppisiksi 100-luvun puolivälissä. Syy kätkemiseen ja harvinaisuuteen onkin siinä. Kun vielä keisari Konstantinos teki kristinuskosta virallisen uskonnon, harhaoppisiksi leimattujen teosten omistamisesta tuli rikos ja niitä poltettiin ja tuhottiin (Pagels, 2006, s.17).  Apt antaa kristinuskon alkuajoista siis silotellun kuvan, jonka Nag Hammadin löydöt romuttivat. ”Varhainen kristinusko oli paljon monimuotoisempaa, kuin kukaan osasi olettaa” (Pagels, 2006, s.22). Kristinusko nykyään on yksimielisempää kuin ensimmäisen kahden vuosisadan aikana, vaikka monimuotoisuus on nykyäänkin suurta.

Näistä Pagelsin havainnoista samaa sanoo myös toinen päälähteemme (Dunderberg & Marjanen, 2006). ”Gnostilaisuus oli toisella ja kolmannella vuosisadalla yksi merkittävimmistä kristillisistä suuntauksista. Tuolloin ei vielä ollut olemassa yhtä hallitsevaa kristinuskon muotoa, vaan erilaiset tulkinnat elivät rinnakkain.” (Dunderberg & Marjanen, 2006, s.11). Myös tässä teoksessa kerrotaan, kuinka 300-luvulla oikein keisarin tuella alettiin taistella gnostilaisuutta vastaan.

Gnostilaisuus on ollut suuren mielenkiinnon kohde, sillä jo Pagelsin kirjan julkaisuhetkellä 1979 oli kansainvälisesti jo lähes 4 000 tutkimusta, kirjaa ja artikkelia julkaistu tästä aiheesta (Pagels, 1979, s.36).

Gnostilaisia painotuksia

Sana ”gnosis” viittaa tietoon. Tästä gnostilaisuus sai nimensä tultuaan tuomittua harhaopiksi. Dunderberg & Marjanen kuvailevat painotuksia seuraavasti (mukaillen s. 16–29):

• salaisen tiedon omistaminen joka vain harvojen tiedossa
• platonilaisen ajattelun soveltaja
• tiedon keskeinen asema pelastuksessa
• selkeimmin erottuva tuntomerkki oli ajatus alemmasta luojajumalasta, demiurgista, joka ei tuntenut todellista Jumalaa (taustalla Platonin filosofiaa)
• luojajumala syntyi ikuisten olentojen eli aionien kautta, joista yksi (Sofia eli viisaus) rikkoo Jumalan järjestyksen ja luo epätäydellisen demiurgin, joka sitten epätäydellisen maailman
• ihminen on dualistinen (Platon), ruumis on peräisin luojajumalalta, mutta sisällä asuu jumalallinen henki. Jeesus on tämän nukkuvan ihmisen herättäjä, ilmoittaja.
• Gnostilaisista kirjoituksista löytyy hyvin erilaisia painotuksia, eikä niiden perusteella voida sanoa niiden edustavan samaa uskontoa, erillisenä kristinuskosta.

Gnostilaisia suuntauksia oli kaksi merkittävää, setiläinen gnostilaisuus ja valentinolainen kristillisyys:

• Setiläisyys:
  • Jumaluus kuvataan Isän, Äidin ja Pojan kolminaisuudeksi.
  • Luojajumala on VT:n jumala, johon suhtaudutaan hyvin kielteisesti.
  • Taustalla mahdollisesti juutalaisia ryhmiä, paljon yhtymäkohtia VT:n jälkeiseen juutalaiseen kirjallisuuteen.  
• Valentinolaisuus:
  • Kristillisen aineiston osuus paljon keskeisempi, vetosivat UT:n teksteihin.
  • Myönteinen näkemys demiurgista, eikä luotu maailma ollut epäonnistunut.
  • He osallistuivat kristittyjen yhteisiin kokouksiin, eivätkä tehneet välirikkoa muiden kristittyjen kanssa. Ehkä juuri siksi he olivat kirkkoisien polemiikin ja vastustuksen kohde. Kaikki väitteet eivät pitäneet paikkaansa, esim. väite moraalittomuudesta. Myös väite valentinolaisten itsensä pitämästä paremmuudesta ”hengellisten” luokassa ei ollut löytyneiden tekstien valossa oikea kuvaus.

Toinen tärkeä lähde, Pagels esittelee kuusi keskeistä teemaa, joissa gnostilaisuus ja ”oikeaoppinen” kristillisyys poikkeavat toisistaan. Voisi jopa sanoa, että gnostilaiset ajatukset haastoivat ”oikeaoppisuutta” ja vaikuttivat siihen aiheuttaen anti-gnostilaisten piirteiden vahvistumista, jopa ehkä ylilyöntejä.

Näitä teemoja ovat:

1. Kristuksen ylösnousemus ruumiillinen vai hengellinen?
2. ”Yksi Jumala, yksi piispa”, demiurgin torjumiseksi ja hengellisen arvovallan pitämiseksi.
3. Isä Jumala, Äiti Jumala – Jumaluuden feminiini puoli.
4. Kristuksen kärsimys ja marttyyriuden kritiikki.
5. Kirkon määräysvallan haastaminen – ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”.
6. Gnosis: itsetuntemus Jumalan tuntemisena.

Nämä teemat ovat kirjan pääsisältö, joten esittely jää hyvin pinnalliseksi. Mutta niissä näkyvät varhaisen kristillisyyden kiistat, ennen kuin harhaoppi oli kukistettu. Luku 11.4. Kirkkoisät kuvaa laajemmin kiistoja, joita käytiin oikean opin nimissä. Gnostilaisuus oli vain yksi kirkon ulkopuolelle tuomittu harhaoppi. Seuraavaksi kuvaan lyhyesti näiden Pagelsin teemojen sisällön:

Nousiko Jeesus ruumiillisesti kuolleista? Tätä keskustelua käydään laajasti nykyäänkin. Monet kristityt tutkijat asettavat sen kyseenalaiseksi. Ylösnousemus ei ole epäilyn kohteena, vaan ainoastaan tapa, ruumiillinen vai henkinen/hengellinen ylösnousemus. Tätä kiistaa kävivät myös ”oikeaoppiset”, kuten Tertullianus ja Irenaeus vastassaan gnostilaiset kristityt. Asia ei ole lainkaan yksioikoinen. UT:n evankeliumit ovat ristiriitaisia tässä kohtaa. Luvussa 9.11. viitattiin tähän lyhyesti: Koskettivatko naiset Jeesusta nähdessään hänet haudalla?

• Markuksen evankeliumissa eivät, eivätkä edes nähneet Jeesusta siellä.
• Matteuksen evankeliumissa näkivät Jeesuksen haudalla ja syleilivät hänen jalkojaan,
• Luukkaan evankeliumissa ei koskettelua vielä haudalla, eikä Jeesusta siellä nähtykään. Mutta myöhemmin koskettelua paljonkin.
• Johanneksen evankeliumissa puolestaan sijoittaa Jeesuksen haudalle, jossa Maria M. näkee toisella käynnillään hänet. Mutta Jeesus kieltää koskemasta (Joh.20:17).

Koskettelu ja jopa syöminen olivat erityisesti viimeisten evankeliumien esittämiä, siis Luukkaan ja Johanneksen. Niissä on kuitenkin sisäisiäkin ristiriitoja, jotka vaikeuttavat asiaa: Johannes ensin kieltää koskemasta (Joh.20:17), ja sitten myöhemmin se onkin mahdollista (Joh.20:19–29). Ja syöminenkin (Joh.21), mikä oli hyvin ristiriitaista, jos Jeesus oli jo kirkastettu, eli mennyt Isän luo (Joh.20:17). Luukkaan tarinassa Jeesus on yhtä aikaa ”lihaa ja verta” sekä henkiolento, joka voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa ja kulkea suljettujen ovien läpi kuin henki. Sekin on erikoista, että Jeesusta ei kukaan tuntenut ensin, eikä siis ollut saman näköinen kuin ennen kuolemaansa. Näitä tutkimme tarkemmin osassa D, jossa ylösnousemus on pääteemana. Tässä tyydyn toteamaan, että asia on monimutkainen ja tulkinnan varainen.

Pagels tuo esiin tärkeän kohdan, 1.Kor.15:50, jossa Paavali sanoo, ”ettei liha ja veri voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa”, siis kuolevainen ruumis (Pagels, 2006, s. 43). Ja koko luku sisältää useita viitteitä siihen, ettei Paavali ajatellut ylösnousemuksen olleen fyysisen ruumiin ylösnousemus. Hän esim. liittää itsensä myös Jeesuksen nähneisiin, vaikka se oli selvästi hengellinen ilmestys, ei fyysinen kohtaaminen (Pagels, 2006, s.42, 1.Kor.15:5–8). Paavali ei tee eroa oman ilmestyksen ja muiden ilmestyskokemusten välillä.

Toinen tärkeä havainto Pagelsilla on se, että Pietarin aseman korostus oli tämän teeman keskeisiä tavoitteita. Pietarin kuului olla ensimmäinen ylösnousseen nähnyt ja siksi kiistaton kirkon johtaja. Tätä hän kutsuu poliittiseksi tarkoitukseksi ruumiin ylösnousemisen opille. Tämän korostaminen näkyy selvästi esim. Lk.24:34 ja Joh.21, joka koko luku on tutkijoiden mukaan ns. kirkollisen redaktorin myöhempi lisäys evankeliumiin. Huomaat itsekin, että evankeliumi päättyy kertaalleen jakeissa Joh.20:30–31. Ja eikö Magdalan Maria ollut kuitenkin ensimmäinen, joka kohtasi ylösnousseen?

Näyttäisi siltä, että riidan ytimessä oli apostolinen suksessio, ja erityisesti Pietarin arvovalta. Gnostilaiset kristityt eivät hyväksyneet tätä, ja siitä johdettua piispojen ylivaltaa, vaan uskoivat jokaisen Hengen saaneen suoraan yhteyteen Jumalaan (Pagels, 2006, s.59). No näinhän uskovat todella monet tänäkin päivänä. Voiko siis olla niin, että ruumiin ylösnousemuksen vaatimus olikin enemmän valtapoliittisesti tärkeää, kuin tärkeä asia itsessään?

”Yksi Jumala, yksi piispa”-kiista oli erillisen luojajumalan eli demiurgin torjumiseksi ja hengellisen arvovallan pitämiseksi käytyä kiistaa. Demiurgin käsittely pitää jättää toiseen kertaan, mutta mainitsen sen, että myös esim. Markion (harhaoppiseksi julistettu) piti VT:n Jumalaa toisena, kuin Jeesuksen julistaman rakkauden Jumala. Samoin oli Apostolisissa isissä tätä esittäviä (ks. Luku 10.4. ja siellä Ignatios).

Tämäkin kiista koski vahvasti valtaa, kenellä se on. Yksi Jumala oli peruste yhdelle piispalle. Tottelemattomuus jumalallisen valtuutuksen saaneita vallanpitäjiä kohtaan ”ansaitsi kuoleman” (Clemens) (Pagels, 2006, s.75). Ignatios meni vielä pidemmälle: Kuten taivaassakaan ei ole kuin yksi Jumala, ei kirkossakaan voi olla kuin yksi piispa (Pagels, 2006, s.76–77).

Isä Jumala, Äiti Jumala – Jumaluuden feminiini puoli oli myös yksi kiistoista. Jumaluudessa oleva feminiini puoli on eri tavoin noussut esille nykytutkimuksen teologiassa. Neitsyt Maria saattoi olla yksi varhainen tapa ilmentää feminiiniä läsnäoloa. Tämän lisäksi Pagels esittää, kuinka Pyhä Henki voi edustaa feminiiniä Jumaluudessa. Toisena vaihtoehtona on myös Viisaus eli Sofia (Pagels, 2006, s.95–97). Pyhien kirjoitusten valintaprosessissa kuitenkin kaikki feminiiniin Jumaluuteen viittaavat tekstit katosivat ”oikeaoppisesta” kristillisestä perinteestä, sanoo Pagels. Tällä oli selkeä syynsä. Naisille ei sallittu minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta kirkossa. Patriarkaalinen valta sementoitiin kirkkoon. Nykyään tämä on haastettu kirkoissa vahvasti.  

Kristuksen kärsimys ja marttyyriuden kritiikki: Tässäkin riidassa yhdistyi teologinen ja käytännöllinen puoli. Gnostilaisia syytettiin Jeesuksen kärsimyksen kieltäjiksi. Ja tällaisia ajatuksia ainakin joissain gnostilaisissa teksteissä olikin. Mutta ei kaikissa, osa oli hyvin samaa mieltä ”oikeaoppisten” kanssa. Kiistelyn ydin oli siinä, oliko vain Jeesuksen inhimillinen puoli kärsinyt ja kuollut, vai myös Jumalallinen puoli. Siis kuoliko Jumalakin ristillä? Luvussa 11.4. Kirkkoisistä käsitellään myös yleisiä kirkolliskokouksia. Viidennessä niistä, Konstantinopolissa v. 553 edelleen käsiteltiin tätä kysymystä ja silloin päätettiin, että kyllä Jumalan kolmas persoona kuoli ristillä. Silloin nestoriolaiset olivat häviäjiä, gnostilaisia ei enää kirkon piirissä ollutkaan, mutta aihe oli yhä elossa. Ja kyllä aika ”akateemiselta” koko riita kuulostaa nykypäivänä, kuinka kellään saattoi asiasta olla tietoa. Tosin gnostilaisia syytettiin myös väitteestä, että Kristus kuoli vain näennäisesti, ja niin jotkut heidän tekstinsä väittivätkin.

Toinen puoli erimielisyyttä gnostilaisten aikana toisella vuosisadalla oli marttyyrikuolemat. Gnostilaisista suuri osa piti marttyyrikuolemaa tarpeettomana ja tyhmänä, mutta eivät ”oikeaoppiset”. He suorastaan ihannoivat sitä ja menivät niinkin pitkälle, että Tertullianus sanoi: ”Ainoa avain, jolla taivaan portit aukenevat on oma veresi” (Pagels, 2006, s. 137). Harhaoppisen gnostilaisuuden päävastustajat olivat: Ignatios, Polykarpos, Justinos (Marttyyri), Irenaeus, Tertullianus ja Hippolytos, jotka kaikki löytyvät Kirkkoisät taulukosta luvussa 11.4. Heistä useat myös kärsivät itse marttyyrikuoleman, eli ainakin tekivät niin kuin puhuivat. Sekin on syytä mainita, etteivät kaikki gnostilaiset vastustaneet marttyyriutta. Näyttäisi siltä tässäkin riidassa, että kaikki niputettiin samaan harhaoppisten ryhmään tarkempaan arvioimatta.

Kirkon määräysvallan haastaminen: jälleen kiistan ytimessä on valta, sillä ”oikeaoppisten” kirkko oli edennyt jo niin monopolistiseksi, että Irenaeuksen sanoin: ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” (Pagels, 2006, s. 157). Kiistely eteni teemalla, kumpi puoli edusti todellista kirkkoa. ”Oikeaoppisten” kirkko monopolisoi totuuden, eikä muilla voinut olla totuutta, vaan ainoastaan harhaa. Pagels sitten toteaa, että Tertullianus, yksi harhaoppien vastustaja itse päätyi riitaan ”oikeaoppisuuden” kanssa ja liittyi montanolaisuuteen. Ja taisipa saman tehdä Lutherkin, haastaessaan Katolisen kirkon 1500-luvun alussa. Totuus ei tunnu pysyvän yksissä leileissä, eikä ole koskaan pysynyt. Totuus on myös monimutkainen ja jopa saavuttamaton määre erityisesti uskon kysymyksissä.

Piispat kuitenkin vetivät rajaa, eivätkä sallineet opin, rituaalien eikä kirkollisen hierarkian kyseenalaistamista (Pagels, 2006, s. 171).

Gnosis: itsetuntemus Jumalan tuntemisena oli gnostilaisessa ajattelussa keskeistä. Hengellinen täysikasvuisuus merkitsi itsetuntemusta, itsensä syvää tuntemista. Siihen liittyi gnosiksen, tiedon saavuttamisen vaiheita. Jumalan valtakunta on itsensä löytämistä. ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä” (Lk.17:21). Tämä oli sisäisen jumaluuden löytämistä. Katolinen (yleinen) kirkko sen sijaan perustui koskettaviin rituaaleihin ja yksinkertaisiin opetuksiin ja menestyi niiden ansiosta. 

Mitä tämä meille sanoo gnostilaisuudesta?

Se että Nag Hammadin tekstit löytyivät, on erittäin arvokasta. Ne antavat poikkeuksellista uutta valoa varhaiseen kristillisyyteen. Myös Räisäsen pääteos (Räisänen, 2010) käsittelee laajasti gnostilaisia ajatuksia, käydessään läpi keskeisiä uskon teemoja. Muiden kuin yhden teeman  tarkempi analyysi täytyy jättää toisaalle. Räisäsen yksi teema on ylösnousemus (edellä käsitelty kohta 1 ja Räisänen, 2010, s.113–133). Hänen mukaansa ylösnousemus ja kuolemattomuus ovat sekoittuneet käsitteinä. Kirkkoisät Justinus, Irenaeus ja Tertullianus olivat paitsi kovia ”lihan ylösnousemuksen” puolustajia, myös innokkaita millenniumin kannattajia. Millennium, tuhatvuotinen valtakunta tarkoitti maanpäällistä aikaan ja paikkaan sidottua kristittyjen valtakautta. Siellä tietysti fyysinen ruumis olisi ollut välttämätön. Mutta ei lopullisessa ylösnousemuksessa. Räisänen esittelee Paavalin näkemyksen perusteellisesti 1.Kor.15:ssä ja muualla ja päätyy siihen, että varhaisin näkemys oli hengellinen ylösnousemus, ei ruumiillinen. Ja myöhempi kristillisyys  kehittyi kohti ruumiillista eli ”lihan ylösnousemusta”. Hän käsittelee myös Paavalin ja Luukkaan näkemyseroja ja muistuttaa Luukkaan tekstien myöhäisyydestä. Hän kuvaa myös laajasti useiden gnostilaisten lähteiden näkemyksiä, ja valon keskeisyyttä ilmestys kokemuksissa.

Ja muistamme nämä samat edellä mainitut kirkkoisät tuomitsemassa gnostilaiset harhaoppisiksi. Tähän ylösnousemus-teemaan palaamme osassa D, jossa tulee laaja käsittely tästä keskeisestä aiheesta.

Gnostilaisilla oli omia painotuksia, joista jotkut ovat hyvinkin relevantteja ja ovat siksi nousseet nykyhetkessäkin kiinnostaviksi. Kuten jo aikaisemmin olen todennut, harhaoppi ei välttämättä ollut sen harhaisempi kuin ”oikea oppi”, mutta joutui kirkon ja myös keisarin vallan kukistamaksi. Moninaisuus olisi ollut kypsempi ja oikeudenmukaisempi ratkaisu, mutta sen ajan maailmassa tapahtunut oli kai ajan hengen mukaista.

Jos aikaisemmin totesimme juutalaiskristillisyyden painotusten sekoittuneen UT:n teksteihin, voimme nyt myös todeta, että näin on myös gnostilaisten painotusten osalta. Niitä on sekoittunut UT:n teksteihin. Erityisesti Johanneksen evankeliumissa ja Paavalillakin. Voimme löytää viisaita ajatuksia gnostilaisten teksteistä, vaikka kaikkea ei tarvitse päästää seulan läpi.

Lähdeluettelo

Brown Dan	The Da Vinci Code	Bantam Press, Great Britain, 2003
Dunderberg Ismo & Marjanen Antti (toim.)	Nag Hammadin Kätketty Viisaus	WSOY, Helsinki 2006
Pagels Elaine	Gnostilaiset evankeliumit	Art House, Helsinki 2006
Räisänen Heikki (1)	The Rise of Christian Beliefs	Forest Press, Minneapolis 2010
Räisänen Heikki (2)	Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat	WSOY, Helsinki 2011