11.3. Kirkkoisät

Alkukirkossa vallitsivat moninaiset käsitykset uskon sisällöstä. Ensimmäiset vuosisadat, niiden historia paljastaa, kuinka monimutkaista, vaativaa ja riitaista sisällön muotoutuminen oli. Pyrkimys vain yhteen totuuteen oli hajottavaa, ja tänä päivänä uskon kirjon todellisuudesta voi päätellä, että yhteen totuuteen ei ole loppujen lopuksi koskaan päästy. Mitä voimme tästä oppia tähän päivään?

Koska käsittelemme kirkkoisiä ”Historialliset todisteet”-pääotsikon alla, käsittelen sitä näkökulmaa luvun lopussa. Mutta ensin täytyy tutustua kirkkoisiin ja patristiikkaan, joksi tätä tutkimusaluetta kutsutaan. Ajallisesti paneudumme aivan ensimmäisestä vuosisadasta 700-luvulle asti. Tässä luvussa esittelen myös yleiset, koko kirkkoa koskeneet kirkolliskokoukset vuosina 325–787 jaa.

Kirkkoisät – mitä varhaiset kristityt uskoivat

Kirkkoisät olivat joukko varhaisia kristittyjä vaikuttajia, teologeja, kirkon johtajia, jotka ovat saaneet arvonimen merkittävästä työstään ja vaikutuksestaan koko kirkon opin ja uskon kehitykseen. Ensimmäisinä vuosisatoina, 100-luvulta aina 700-luvulle kirkon uskon oppia muotoiltiin ahkerasti. Tässä opin muotoilutyössä, joiden huipentumina olivat yleiset kirkolliskokoukset, juuri kirkkoisät olivat ratkaisevassa roolissa. On siis arvokasta ja merkittävää tutkia, kuinka kirkkoisät ajattelivat, ja kuinka uskon oppi muotoutui näinä ensimmäisinä vuosisatoina.

Kun perehtyy alkuseurakunnan ajatteluun ja kirkkoisien teksteihin tulee selväksi, että ensimmäiset vuosisadat olivat täynnä monia ja ristiriitaisiakin käsityksiä uskosta ja oikeasta opista. Täysin vilpittömät ja kirkon johtotehtävissä olevat piispat kävivät kovaa taistelua ja vääntöä siitä, miten tuli uskoa. Raamattu – siis Uusi Testamentti – ei antanut vastauksia läheskään kaikkeen oleelliseen. Lisäksi sitä ei ollut olemassakaan, kuin erillisinä kirjeinä, joita luettiin missä luettiin. Tulkinnanvaraisuus jätti tilaa hyvin erilaisille näkemyksille, niin Jeesuksen Jumaluudesta, Jumalan kolminaisuudesta, kuin Pyhän Hengen Jumaluudestakin, puhumattakaan pienemmistä asioista. Mm. näistä keskusteltiin, luotiin teologiaa ja pidettiin yleisiä kirkolliskokouksia (koko maailmanlaajuisen kirkon) aina 700-luvun lopulle asti.

Ei siis voi valistuneesti väittää, että uskoo vain, mitä Raamattu sanoo, sillä se ei sano selkeästi monistakaan uskon opin keskeisistä teemoista. Isoimmat uskon luovuttamattomat periaatteet, ns. ”oikea oppi”, luotiin kirkolliskokouksissa. Ensimmäinen kirkolliskokous oli vuonna 325 Nikeassa, seuraavat 381, 431, 451, 553, 680 ja 787, viimeinen jälleen Nikeassa. Yksimielisyys tärkeimmistäkään kohdista ei ollut helppoa, ja lopulta v. 1054 kirkko jakaantui Idän ja Lännen kirkkoihin, Ortodoksiseen ja Katoliseen kirkkoon. Voi kuitenkin sanoa, että kirkko jakaantui jo useita kertoja tätä ennen, kun harhaoppisia erotettiin ”oikeaoppisten” kirkosta.

Tässä luvussa perehdytään kirkkoisiin, joiden katsotaan eläneen heti ensimmäisen vuosisadan lopulta alkaen. Ensin olivat ns. ”apostoliset isät” sitten ”apologeetit”, ”lännen kirkon teologit” ja ”idän kirkon teologit”. Ensimmäiset näistä elivät jo ennen 100-lukua ja viimeinen Katolisen kirkon (Lännen kirkon) kirkkoisänä tunnustama kuoli v. 749. Ortodokseilla (Idän kirkko) on eri näkemys, ja heillä on kirkkoisiä myös tuon ajan jälkeen. Alla oleva Kirkkoisät -taulukko esittelee yleiskuvan kirkkoisistä.

Kirkkoisien lukumäärää ei voi tarkasti sanoa. Ainakin 31 kirkkoisää voi pitää keskeisinä, niistä eri lähteet (mm. Af Hällström ym. 2007, Halldorf 2000, Heinimäki 2015) ovat pääosin samaa mieltä. On myös kirjoituksia, joiden tekijät ovat tuntemattomia. Sen lisäksi on paljon muita, jopa yhteensä n. 60 kirkkoisää on nimetty lähteissä. Tämän lisäksi ortodokseilla on omia vielä varsinaisen aikakauden jälkeen. Edelleen joukosta puuttuvat kaikki ne munkit, papit, piispat ja patriarkat, jotka tuomittiin harhaoppisiksi tai eivät menestyneet väittämillään, kuten Novatianus (Halldorf, 2000, s.77–78), Stefanus (sama, s.78), Areios (sama, s.83–87), Pelagius (sama, s.158), Apollinaris (sama, s.185), Nestorios (sama, s.183), keskeisiä mainitakseni. Toki myös osa nykyään hyväksytyistä kirkkoisistä julistettiin harhaoppisiksi jossain kohtaa kirkkohistoriaa, kuten esimerkiksi Origenes, jonka kirjallisesta tuotannostakin on vain vähän jäljellä, koska ne pyrittiin tuhoamaan harhaoppiseksi julistamisen jälkeen (sama, s.66).

Kristillistä oppia epäkristillisin menetelmin

On syytä uudelleen korostaa, kuinka merkittäviä kirkkoisät olivat kristillisen opin kannalta. He loivat apostolien jalanjäljissä ja ns. apostolisen suksession periaatteella (katkeamaton yhteys apostoleihin) uskon tärkeimmät periaatteet. Haluamme siis ajatella hyvää ja kunnioittaa syvästi näiden ensimmäisten vuosisatojen teologeja. Kuitenkin, kun historiaan perehtyy, kaikki ei ole mennyt aivan putkeen.

On paljon seikkoja, jotka tänä päivänä näyttävät hurjilta, kuinka oikeaa oppia ratkottiin. Vastapuolen piispoja tapettiin, kieliä ja käsiä katkottiin, heitä pakkosiirrettiin kauas syrjäseuduille, jopa pakkotyöhön (kerralla 15 piispaa, Halldorf, 2000, s.191). Kirkolliskokous Efesossa v.431 aloitettiin ennen kuin konfliktin vastapuolen piispat ja Nestorios ehtivät paikalle, ja heidät tuomittiin harhaoppisiksi Kyrilloksen johdolla, vaikka jopa 68 piispaa kokouksessa antoi vastalauseensa (Heinimäki, 2015, s.97-98). Sitten tuli vastasynodi, jossa 43 piispaa ja Antiokian piispa Johannes julistivat puolestaan Kyrilloksen viraltapannuksi.

Näiden esimerkkien ja monien vastaavien puolustukseksi voi sanoa, että väkivaltaisuus oli tuona aikana tavallista, jota taustaa vasten tätäkin on tarkasteltava. Lisäksi valtion politiikka ja Rooman keisarit olivat hyvin usein sotkeutuneena näihin riitoihin. Näistäkään selityksistä huolimatta kristillisyys ei näyttänyt tuottavan kovin Uuden Testamentin mukaista rauhan, sovun ja keskinäisen kunnioituksen ilmapiiriä.

Myös tunnustetut kirkkoisät saivat oman osansa, eivät vain harhaoppisiksi tuomitut. Useat heistäkin tuomittiin harhaoppisiksi, karkotettiin useita kertoja ja ajettiin kuolemaan. Esim. Johannes Khrysostomos, erotettiin virasta, karkotettiin ensin Armeniaan, sitten vieläkin syrjäisempään kolkkaan ja pakotettiin kävelemään sinne, jolla matkalla hän uupui ja kuoli v. 407 (Halldorf, 2000, s.179–181). Halldorfin kirjan 11 ensimmäisestä kirkkoisästä vain 4 ei syyllistynyt harhaoppiin. Neljää pidettiin ja tuomittiin harhaoppisina, Irenaeus (syynä rekapitulaatio eli oppi ennalleen palauttamisesta, sama, s.40), Tertullianus (montanolaisuus, sama, s. 48–51), Origenes (apokatastasis eli oppi kaikkien pelastuksesta, ns. universalismi, sama, s.70), ja Gregorios Nyssalainen (apokatastasis, ks. Nyssalainen s.24–25). Ja lopuilla kolmella harhaoppisella oli valtavia ristiriitoja, erottamisia, karkotuksia ym., joten voi sanoa, ettei uskon oppi todellakaan muotoutunut harmonisessa prosessissa, keskinäisen kunnioituksen vallitessa.

Vähintäänkin sen voi sanoa, että hyvin tavallisen elämän makuista oli kirkkoisienkin elämä ja toiminta. Kateus, kostonhimo, vallan tavoittelu ja monet muut väärät motiivit ajoivat oppien määrittelyssä ja kilpailussa, jopa taistelussa siitä, kuka on oikeassa, ja kenen näkemykset saavuttivat eniten kannatusta. Tämän vuoksi on syytä tarkastella kriittisesti myös sitä, mitä he onnistuivat luomaan, eikä niellä kaikkea kyseenalaistamatta.

Räisänen kuvaa laajasti, kuinka ensin pyrittiin vetoamaan Kirjoitusten auktoriteettiin, sitten Tradition auktoriteettiin ja lopulta Henkilöiden auktoriteettiin, oikeaoppisuuden saavuttamiseksi. Kuitenkin kaikki nämä epäonnistuivat, ja oikeaoppisuus ratkottiin useimmiten hyvin karskeilla tavoilla. (Räisänen (1), 2010, s.301–314).

Kriittisen tarkastelun perusteita ja näkökulmia

Väittelyt ja rintamalinjat saattoivat synnyttää ylilyöntejä, joita on syytä tarkastella kriittisesti. Kaikki riidat eivät johtaneet jakaantumisiin ja harhaoppisten erottamisiin, mutta ne vaikuttivat käsitysten muotoutumiseen. Seuraavia rintamalinjoja pitää tarkastella:

Suhtautuminen Platoniin, uusplatonilaisuus, eri kirkkoisät olivat vastaan ja puolesta, samoin jakaantumista aiheutti muu sen ajan filosofia (hellenismi, stoalaisuus, Aristoteles jne…). Osa ottaa niistä paljon vaikutteita, osa vastustaa kiivaasti.
Suhtautuminen seksuaalisuuteen, osa kirkkoisistä oli erittäin seksuaalikielteisiä.
Askeesin ja maailmasta vetäytymisen ihanne, jotkut ihannoivat suuresti tällaista ja kehittivät teologiaa sen mukaan.
Gnostilaisuuden vastustus synnytti voimakasta oppia ruumiillisuuden korostukseen. ”Ruumiin ylösnousemus” ja sen teologia viritettiin erittäin pitkälle (ks. esim. Nyssalainen) juuri vastustuksesta gnostilaisuuteen.
Allegorinen tapa lukea Raamattua, Vanhaa Testamenttia, nousi keskeiseksi tulkinnan malliksi kirkkoisien aikoina.
Erilaiset harhaopeiksi tuomitut suuntaukset aiheuttivat voimakasta uskon teorian kehittelyä niiden vastustamiseksi. Pitää kysyä, oliko aina hyödyllistä mennä niin pitkälle? Doketismi, gnostilaisuus, markionismi, montanolaisuus, adoptianismi, areiolaisuus, apollinarismi, nestoriolaisuus, monofysitismi, donatolaisuus ja pelagiolaisuus, tässä listassa suurin osa vääriksi tuomituista suuntauksista. Osa niiden esittämistä uskon näkemyksistä elää tänäkin päivänä erilaissa uskonnollisissa liikkeissä.
Idän ja lännen kirkkoisät erotetaan historiassa omiksi ryhmikseen jo hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen. Ristiriidat olivat jo varhain olemassa, jo 200-luvun alussa (Halldorf, 2000, s.47, Tertullianus), ja ne syvenivät, johtaen lopulta kirkon ensimmäiseen suureen jakaantumiseen v. 1054. Voi kuitenkin ajatella, että kirkko jakaantui jo useita kertoja tätä ennen, kun harhaoppisia erotettiin ”oikeaoppisten” kirkosta.
Kirkolliskokoukset olivat useasti Rooman keisarin alulle panemia, kun poliittinen agenda oli niin painava. Kristinuskon poliittinen tehtävä oli yhdistää Rooman valtakuntaa 300-luvulta alkaen, kun siitä tehtiin valtakunnan ainoa uskonto (v. 381). Lopputuloksia tulee tarkastella tämä mielessä kriittisesti.
Ns. konstantinolainen aika kristillisyydessä merkitsi hyvin erilaista suhdetta valtioon, verrattuna ensimmäisiin vuosisatoihin, jolloin kristittyjä jopa vainottiin ja tapettiin (n. 64 alkaen, keisari Neron aikoihin … viimeinen ja verisin 303, keisari Diocletianus). Miten muutos vaikutti kristilliseen ajatteluun?
Kuinka opin muotoutumiseen vaikutti se, että UT:n kaanon muotoutui vasta myöhään, ensimmäinen viittaus, jossa kaikki UT:n kirjeet mainitaan, on vuodelta 367. Sen jälkeenkin UT oli usein vain joukko erikseen kopioituja kirjeitä, kunnes vasta toisella vuosituhannella keksittiin kirjapainotaito.

Nämä näkökulmat ansaitsisivat jokainen laajaa käsittelyä, mutta tässä tutkimuksessa niitä on voitu käsitellä vain siellä täällä, lyhyesti.

Kirkolliskokoukset uskon ja teologian määrittelyssä

Yleiset kirkolliskokoukset, joita oli yhteensä 7 tuottivat ratkaisuja kipeimpiin kysymyksiin. Tässä on lyhyt yleiskuva näistä ja niiden tärkeimmistä ratkaisuista:

Nikean kirkolliskokous v. 325: Areiolaiskiistan takia uskontunnustukseen kirjattiin, että Jeesus on ”samaa olemusta kuin Isä”, homoousios (kreikkaa), ei vain Isän kaltainen (homoiousios). (Halldorf, 2000, s.83–86). Areiolaisuus ei tästä vielä lannistunut, kiista jatkui lähes 100 vuotta. (Huomaa, että kreikan kielen sanoissa vain yhden kirjaimen ero. Ja luvussa 9.11. kävi jo ilmi, että Jeesuksen olemuksesta ei ollut yksiselitteistä kuvaa UT:ssa, siis aivan kristinuskon syntyaikoina. Yksi vahva käsitys oli, että Jeesus korotettiin Herraksi vasta ylösnousemuksessa, sitä ennen hän oli Jumalan valitsema mies.)
Konstantinopoli v. 381: Gregorios Nyssalainen oli pääroolissa, hän kirkasti Jumalan ykseyttä ja kolminaisuutta ilman yhteen sekoittamista. Kreikkaa, ousia (olemus) ja hypostas (yksilö); Isä, Poika ja Henki ovat ”kolme olentoa (hypostaasia) yhdessä olemuksessa” (Halldorf, 2000, s.100, 113, 124 Kappadokialaiset isät).
Efeso v. 431: tämä kokous ja loputkin liittyivät kristologiaan, oppiin Kristuksen olemuksesta. Nestorios (Konstantinopolin piispa) kritisoi sitä, että Mariaa kutsuttiin Jumalan äidiksi tai jumalansynnyttäjäksi (Theotokos). Tämä kuitenkin vastapuolen mielestä johti dualismiin, eroon ihmisen pojan ja Jumalan pojan välillä. Kokous johti kaaokseen, viralta panoon puolin ja toisin, sovintoyrityksiin, ja lopulta pakkotyöhön ja karkotuksiin. (Halldorf, 2000, s.183–191). Allekirjoitettiin ”Ykseydenkaava” kompromissina, ”Maria on Jumalan äiti”, mutta myös Kristus on ”kahden luonnon liitto”. Riita sai kuitenkin uusia kierroksia.
Kalkedon (Khalkedon) v. 451: pysyvän hajaannuksen aiheuttanut kokous, päätös tunnusti Kristuksen kaksi sekoittumatonta tai erottamatonta luontoa. Kirkot jakaantuivat kalkedonilaisiin ja ei-kalkedonilaisiin (jotka sekä nestoriolaisia että monofysiittejä) (Halldorf, 2000, s.219 ja Heinimäki, 2015, s.100–103)).
Konstantinopoli v. 553: Yritys vastustaa nestoriolaisia antamalla myönnytyksiä monofysiiteille, mutta ei onnistunut. Aihe, kohtasiko kuolema todellakin Jumalaa, kun Kristus kuoli ristillä. ja vastaus: Kyllä. Yksi kolminaisuudesta kärsi lihassa. Riita ei kuitenkaan laantunut, ja johti Islamilaisuuden valloituksiin 600-luvun alkupuoliskolla (Halldorf, 2000, s. 219–220).
Konstantinopoli 680: on välttämätöntä puhua Kristuksen kahdesta tahdosta, koska tahto kuuluu luontoon – ei persoonaan. Oppi Kristuksen kahdesta tahdosta hyväksyttiin virallisesti.
Nikea 787: suurin kirkolliskokous, jossa itä ja länsi olivat (vielä) molemmat mukana ja 350 piispaa. Siellä lakkautettiin kuvakielto ja ikonit sallittiin uudelleen. Aihe oli kristologiaa siinä mielessä, että kuinka paljon Jumala oli oikeastaan tullut ihmiseksi? Ikonien kannattajien mukaan ”tosi ihmiseksi”, ja siksi häntä voitiin myös kuvata.

Näistä voi päätellä, että tärkeimmät kirkolliskokoukset olivat kaksi ensimmäistä, ja niillä saavutettiin yksimielisyys kolminaisuudesta, siis Isän, Pojan ja Hengen Jumaluudesta, ja samalla ykseydestä. Tosin, samalla karkotettiin suuri joukko hiuksen hienosti toisin ajattelevia ”oikeaoppisesta” kirkosta.

Sen jälkeen Kristuksen olemuksesta riideltiin vuosisatoja (431–787, ainakin yli 350 vuotta, ja sehän oli ollut jo aikaisempina vuosisatoina riitojen aihe, esim. areiolaisuus), eikä kunnollista sovintoa saavutettu. Tosi ihminen ja tosi Jumala yhtä aikaa samassa olemuksessa johti jatkuviin erimielisyyksiin. Jo Efesossa 431, oli ”kahden luonnon liitto” Kristuksessa esillä. Kaiken keskellä syntyi Islam– Jeesus on profeetta, mutta ei Jumala – ja islamilaisuus valloitti sotilaallisesti muutamissa vuosikymmenissä valtavat alueet kristinuskon keskeisiä valta-alueita (Halldorf, 2000, s. 220). Voi kysyä, kuinka suurin joukoin areiolaiset, nestoriolaiset ja monofysiitit liittyivät islamilaiseen uskontoon?

Tästä seuraava suuri askel lienee se, että idän ja lännen kirkko päätyivät lopulliseen välirikkoon, ja erosivat v. 1054. Riita liittyi silloinkin juuri yhteen näistä edellä mainituista suurista Jumaluuden kysymyksistä. Ratkaiseva riita, viimeinen niitti liittyi lisäykseen ”filiogue”, ”ja Pojasta”. Lisäys tehtiin uskontunnustukseen, liittyen siihen, mistä Pyhä Henki on lähtöisin, ”Isästä” vai ”Isästä ja Pojasta” (ks. Halldorf s.110 ja Borg (1), 2011 s.214–215). Lännen kirkko teki lisäyksen (jo v.589, Heinimäki, 2015, s.74) ja Idän kirkko ei sitä hyväksynyt, mutta prosessi vei vuosisatoja, ennen kuin ero tapahtui.

Uuden Testamentin muotoutumisen vaikutus

Kirkkoisät olivat ensimmäiset vuosisadat ilman valmista Uutta Testamenttia. Ensimmäinen maininta koko UT:n kaanonista on vuodelta n. 367 (Räisänen (1), 2010, s. 303, Borg (2), 2001, s. 29). Silloinkin se oli vielä vasta joukko kirjeitä, joista oli kopioita siellä täällä, ehkä ei kuitenkaan kaikkia kirjeitä monessakaan paikassa. Kun olen lukenut kirkkoisiä – Tertullianus (kuoli v.220), Gregorios Nyssalainen (k.394), Kyrillos Jerusalemilainen (k.386), Augustinus (k.430) – varsinkin kahden ensimmäisen kirjoissa on melko vähän viittauksia UT:n kirjeisiin. Augustinus käsittelee tämän kirjan saarnoissaan puolestaan pelkästään 1.Joh. kirjettä, siis täysin UT:n tekstiä. Kyrillos puolestaan sisältää valtavan määrän lainauksia tai viittauksia. Kyrillos tunsi erinomaisesti niin VT:n kuin UT:nkin. Tosin yhtään viittausta Johanneksen Ilmestykseen hän ei tehnyt. Seuraava luku tuokin ”livenä” kirkkoisien ajatuksia esille. Siinä luvussa näkee, kuinka erilaisia ajatuksia kirkkoisät loivat pohtiessaan suurta mysteeriä.

Kirkkoisien ja suurten kirkolliskokousten historiaa lukiessa jää vähintäänkin hämmentynyt olo. Ainakin, jos ajattelee silloin syntyneen lopullinen ”oikea” oppi. Räisästä mukaillen, Raamattua on tulkittava jatkuvasti uudelleen. Kun aika muuttuu, tulkinnankin tulee muuttua. Raamattu itsessään on jatkuvien muutosten ja uudelleentulkintojen tulos, muutoksen ei tulisi pysähtyä edellä esiteltyjen riitaisten kirkkoisien ja kirkolliskokousten dogmeihin. (Räisänen (3), 1984, s.151).

Voimme sanoa melko luotettavasti, että tieto tai teoria uskosta ei ole yksiselitteinen, ei ole olemassa yhtä oikeaa tulkintaa uskosta. (Hagman, 2016, s. 126, Räisänen (1), 2010, s. 315–318). Usko on liian moniulotteinen, sen tähden sen teorian on oltava moninainen, erilaisuutta ja diversiteettiä sisältävä. Ei siis ”bull’s eye” vaan koko tikkataulu.

Keskeisenä teemana on Jumalan mysteeri, suuruus ja tuntemattomuus. Emme pysty saamaan Jumalaa emmekä uskon salaisuutta yhteen oikeaan oppiin, kun tietomme on niin vajavaista. On suostuttava olemaan tietämättä. Ei pidä langeta varmuuden syntiin tai harhaan.

Tästä seuraa mielenkiintoisia havaintoja:

Kirkkoisien ajan pyrkimys vain yhteen totuuteen oli vahingollinen ja harhaanjohtava pyrkimys.
Tämän päivän kirkollinen ja tunnustuskuntien hajaannus/erilaisuus on hyvä ja luonnollinen asia. Uskolla kuuluukin olla monta, erilaista tulkintaa. Mikään yksi suuntaus ei pysty vangitsemaan uskon salaisuutta.
Totuuskäsitystä on tarkasteltava kriittisesti. Objektiivinen (tai luonnontieteellinen, positivistinen) totuus ei sovi teologiaan. Sen sijaan parempi on postmoderni käsitys: voimme omata vain ajallisia, paikallisia ja subjektiivisia totuuksia, emme ajattomia, universaaleja ja objektiivisia.
Tähän maailman aikaan sopivaa uskon tulkintaa etsiessämme, siis sitä uudistunutta, avaraa, älykästä, iloista ja suvaitsevaista uskon tulkintaa, voimme etsiä laajasti monista niistä tulkinnoista, joita kaikkina aikoina on esitetty.
Tikkataulullakin on rajat, ohikin voi heittää. Siksi ihan mikä tahansa ei käy. Myös siksi tutkimme tässä varhaisten kristittyjen tulkintoja uskosta.
Kirkkoisien aikana taidettiin heittää lapsia pesuveden mukana useastikin. Harhaoppeja tuomittiin tiheään, ja kaikki ratkaisut eivät olleet täysin oikeita rajanvetoja. Siksi myös varhaiset ”harhaopit” ovat tutustumisen arvoisia, ja ovat osa varhaisten kristittyjen uskon tulkintaa. Gnostilaisuus on ollutkin esillä tutkimuksessamme, samoin juutalaiskristillisyys, joka sekin ainakin osin tuomittiin harhaopiksi. Areiolaisuus ja Adoptianismi liittyvät kristologiaan, sitäkin olemme tarkastelleet.

Tämäkin luku, kuten monet aikaisemmat tuovat meidät samojen havaintojen eteen: Usko on kehittynyt kaikkina aikoina, joten sen tulee kehittyä nykyäänkin. Uskon sanoittaminen tähän aikaan sopivaksi on suorastaan velvollisuutemme. Moninaisuus on hyvä asia, mutta yksi oikea oppi mahdoton ja jopa vaarallista.

Uskon asioissa meillä ei ole täydellistä tietoa, tieto on vajavaista. Mutta muistamme myös, että usko ei ole niinkään oikeiden asioiden uskomista vaan luottamusta Jumalaan. Erilaisuus siis kunniaan, kunnioitus kaikkia kohtaan on ensiarvoisen tärkeää.

Kirkkoisät historiallisena todisteena

Mitä tahansa sisällöllisesti löytyikin, kirkkoisät liittyvät historiallisesti läheisesti Jeesuksen oppilaiden ja seuraajien jatkumoon. Ensimmäiset olivat jo ensimmäisen vuosisadan kuluessa mukana, kuten Klemens (kuoli v. 97), Ignatios (k.107) ja Polykarpos (k.155 ?).

Kirkkoisät jatkoivat kristinuskon kehittämistä niin opillisesti kuin maantieteellistä leviämistä ensimmäiset vuosisadat. Historiaa on valtava määrä kirjattuna ja luettavissa, myös varhaisten kirkkoisien itse kirjoittamia tekstejä on säilynyt valtavasti. Suomennettunakin on paljon näitä tekstejä (ks. www.suomenpatristinenseura.fi, josta löytyy kaikki kirkkoisien ajan kirjallisuus, jota löytyy suomeksi).

Niin paavin (Rooman piispa) kuin muidenkin piispojen arvon määritti ns. apostolinen suksessio. Siis heillä oli yhteys edellisiin piispoihin, joilla oli taas yhteys edellisiin ja näin lopulta oli yhteys alkuperäisiin apostoleihin. Mitä muuta hyvänsä tästä ajattelee, kertoo se vahvasta historiallisesti linkistä ja jatkumosta aivan kristinuskon syntyhetkiin ja ensimmäisiin uskosta todistaneisiin henkilöihin.

Lähdeluettelo

Af Hällström Gunnar, Laato Anni Maria, Pihkala Juha	Johdatus varhaisen kirkon teologiaan	Kirjapaja 2007
Augustinus	Kaikki rakkaudesta	Kirjapaja 2016
Borg Marcus J. (1)	Speaking Christian	HarperCollins 2011
Borg Marcus J. (2)	Reading The Bible AGAIN For The First Time	HarperCollins 2001
Hagman Patrik	Vastarintausko	Kirjapaja 2016
Halldorf Peter	21 Kirkkoisää	Barents Publishers-Fin 2000
Heinimäki Jaakko	Kerettiläisen käsikirja	Kirjapaja 2015
Kyrillos	Jerusalemin uskontunnustus	Perussanoma Oy 2013
Nyssalainen Gregorios	Sielusta ja ylösnousemuksesta	Kirjapaja 2006
Räisänen Heikki (1)	The Rise of Christian Beliefs	Forest Press 2010
Räisänen Heikki (2)	Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat	WSOY, Helsinki 2011
Räisänen Heikki (3)	Raamattunäkemystä etsimässä	Gaudeamus, Helsinki 1984
Tertullianus	Apologeticum kristinuskon puolustus	Kirjapaja 2010

paluu

seuraava