3.3. Evoluutio ja Lajien Synty kiistakapulana
Toinen iso luonnontieteellinen teema on evoluutio. Sitä on pidetty Jumalan kaatajana. Siihen ehkä peruste löytyy siitä, että äänekkäimmät evoluution vastustajat ovat kreationisteja. Heidän luullaan edustavan kristittyjen enemmistöä. Näin ei ole. Tämä pieni joukko on kyllä hyvin äänekäs, eikä hyväksy näissä tutkimuksissakaan aikaisemmin esitettyjä linjauksia. Heilläkin on toki oikeus mielipiteeseen, mutta on virhe esittää heidät uskon parhaiksi tai ainoiksi edustajiksi.
Evoluutioteoria, siis darvinismi ja luonnonvalinta lajien synnystä ja kehityksestä, alkaa olla tieteellisesti kiistattomassa asemassa. Sanon tässä heti, että itse uskon evoluution olevan paras kuvaus lajien synnystä ja kehityksestä. Pakko myöntää, että kristillinen uskokin oli pitkään vanhoillinen ja vastusti tätä kehitystä. Tosin niin oli tiedemaailmakin (McGrath, 2011 (2), s.127–130). ”Darwinin teoria synnytti tieteellistä erimielisyyttä, sillä monet hänen aikansa luonnontieteilijät osoittivat epäilynsä luonnonvalinnan luonnontieteellisiä perusteita kohtaan” (s.127). Kirjasta ilmestyikin 6 eri laitosta, paranneltua versiota, kritiikin myötä (McGrath, 2011, (2), ks. laaja kuvaus Darwinin kirjasta ja teoriasta, s.119–138.). Nykyään tiedemaailma on täysin evoluution takana, ja tänä päivänä kristityistä enää hyvin pieni joukko kuuluu ”nuoren maan kreationisteihin”, jotka jaksavat vääntää evoluutioteoriaa vastaan.
Yksi suuri ja keskeinen väite uusateisteilla on, että koska uskonnot olivat väärässä lajien synnyn tieteellisessä teoriassa, on koko uskonto väärässä. Koska uskonnot eivät ole osanneet selittää, esim. 3 000 vuotta sitten (silloin 1. Mooseksen kirja, Heprealaisen Raamatun ensimmäinen kirja arviolta kirjoitettiin), kuinka lajit ovat syntyneet, ei niillä ole enää mitään selitysvoimaa mihinkään.
Evoluutioteoria kumosi lajeittain luomisen teorian, sen että Jumala olisi luonut kunkin eliölajin erikseen. Lajien synty on tapahtunut luonnonvalinnan kautta ja siten eliölajit ovat kaikki sukua toisilleen. Mutta tästä pitää mennä vielä paljon pidemmälle, että voi väittää tämän todistavan vääräksi myös sen, että Jumala on luonut maailman, kuten Dawkins ym. väittävät. Onhan täysin mahdollista, että Jumala on luonut maailman juuri evoluutioprosessin kautta (Stenmark, 2016, s.163,165).
Evoluutioteorian kumoama lajeittain luomisen teoria syntyi luomiskertomuksen kirjaimellisesta tulkinnasta. McGrath esittelee mielenkiintoisen näkemyksen, kuinka Raamatun ensimmäisten lukujen luomiskertomuksen tulkinta ei ollut alun perin kirjaimellinen eikä historiallisuutta vaativa. Tämän hän esittää 400-luvulla eläneen Augustinuksen luomiskertomuksen tulkinnoista, jotka osuvat hyvin lähelle evoluution ajatusta. Tätä ei Augustinus itse tietenkään voinut silloin ymmärtää, jo reilusti yli 1000 vuotta ennen Darwinin ”Lajien Syntyä” (McGrath, 2011 (2), s.139–146). Tänä päivänä tämä tulkinta – että luomiskertomus ei ole historialliseksi tarkoitettu – on ollut laajalti pääuoman kristillisyyden käsitys. Tässä on hyvä huomata, että lajeittain luomisen tieteellinen teoria syntyi tulkintana ilmeisesti vasta valistuksen aikana, eikä kristillisen alkuseurakunnan ja teologian syntymisen aikana.
Mitä tästä voi siis päätellä? Evoluutioteoria selittää lajien synnyn. Mutta se ei todista, että Jumalaa ei ole olemassa, se vain todistaa, että jossain vaiheessa keksitty lajeittain luomisen teoria oli väärä. ”Uskomus, jonka mukaan Jumala on luonut maailman, on mahdollista yhdistää evoluutioteoriaan” (Stenmark, 2016 s.165).
Perehdytään vielä tarkemmin evoluutioon, ja mitä Valtaoja kirjoittaa kirjassaan evoluutiosta ja sen keskeisistä haasteista.
Edellisessä luvussa oli esillä ongelma, kuinka elottomasta tuli elollinen, epäorgaaninen aine muuttui orgaaniseksi. Tätä ovat tiedemiehet pyrkineet kokeellisesti toistamaan, onnistumatta siinä. ”…kosmoksen oli pakko tuottaa … ilmeisesti elämääkin” (Valtaoja, 2012 s.105). Elämän syntyminen, sen syntytapa, on siis vasta teoria, jos edes vielä teoriakaan.
Evoluutioteorian selitysvoima
Kuinka ihmisestä tuli niin erilainen ja ylivoimainen muihin eläimiin verrattuna, siinä tullaan evoluutioteorian keskeiseen haasteeseen. Tässä kohtaa Valtaoja näpäyttää kapeasti luomisuskovaisia (siis kreationisteja), ja ihan aiheesta. Evoluutio fossiilien ja DNA-tutkimuksen kautta on tullut hyvin vahvasti todistetuksi. Ihmisen sukupuu on kuin pensas. Niin floresinihmiset, denisovanihmiset, oman lajimme risteytyminen neandertalien ja denisovalaisten kanssa, kuin australopithecus, homo habilis ja homo heidelbergensis löytyvät taustalta, ennen homo sapiensin ilmaantumista. Esiin tulee myös, kuinka ihminenkin oli vähällä kuolla ekokatastrofissa, ja ehkä jossain vaiheessa oli vain muutama sata sukukypsää naista jäljellä, josta kaikki olemme periytyneet. Kun ei ole hyvää selitystä, kuinka ihminen kehittyi, ja miksi ihmisestä tuli älykäs, päätyy Valtaoja vain toteamaan, että ”sama … luonnonlakien ja sattuman yhteispeli … jatkaa kehitystä yhä suurempaan monimutkaisuuteen, myös eliöitten aivoissa” (s.115).
Pohtiessaan edelleen hän toteaa, että kykymme symboliseen ajatteluun kuvaa muutosta ihmiseksi parhaiten (s.119). Ihmisen myötä evoluutio fysikaalisesta, kemiallisesta ja biologisesta tasosta nousi myös kulttuurievoluutioksi. Ja evoluutio on kesken, emme ole suinkaan lopullinen päämäärä, vaan kehitys kulkee uusia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kohti.
Etiikkaa, oikeaa ja väärää, Valtaoja ei jätä uskontojen yksinoikeudeksi. Hän lainaa jälleen Pihkalaa, joka myös toteaa, etteivät esim. Uuden Testamentin eettiset ohjeet poikenneet juurikaan sen ajan ei-kristillisistä filosofioista. Tosin voisi väittää, että nämäkin filosofiat edustivat sen ajan uskontoja. Valtaoja esittää, että luonnonvalinnan kautta meihin on valikoitunut ja jalostunut hyväksi osoittautunut tapa käyttäytyä. Tämä moraali maksimoi niin yksilön kuin ryhmänkin menestymisen mahdollisuudet (Valtaoja, 2012 s.150, 154–155). Näin luottamus, reiluus ja altruismi ovat hyviä ”perusvärejä”, ja ”paras menestymisstrategia on olla yhteistyöhaluinen, vastavuoroinen, luottavainen ja anteeksiantava”.
Edellä esitetystä voi päätellä, etteivät kaikki asiat ole vielä selvinneet, evoluutioteoriasta huolimatta. Elottoman aineen muuttuminen elolliseksi on selvittämättä, vaikka teorioita kyllä on. Se kuuluisa luonnontieteen perusvaatimus, toistaminen, ei ole onnistunut yrityksistä huolimatta. Ihmisen kehitys älykkääksi ihmiseksi on myös ilman tarkkaa selitystä. Geneettisesti olemme hyvin lähellä nisäkkäitä, ja aivan hilkun verran apinasta erilaisia, mutta kun katsoo maailman elämää käytännössä, ihminen on kaiken yläpuolella, niin hyvässä kuin pahassa.
Harari evoluution seurauksista
Jatkaakseni teemaa evoluutiosta, tutustutaan vielä yhteen kuuluisaan kirjailijaan ja hänen ajatuksiinsa evoluutiosta ja ihmisestä, Yuval Noah Harariin.
Hararin teokset, varsinkin ensimmäinen, ”Sapiens, Ihmisen lyhyt historia” ovat upeita, eri tieteen aloja oivallisesti yhdisteleviä teoksia. Ei siis ihme, että kirjoja on käännetty jo noin 40 kielelle, myös suomeksi. Luonnontieteiden valtavat harppaukset sekä teoria tai tieto maailman synnystä ja ihmisen kehityksestä ovat ihan ehdotonta luettavaa tällaiselle 70–80-luvuilla kouluja käyneelle. Keskityn nyt teokseen ”Homo Deus” (Harari (2), 2016, kolme teosta ks. lähdeluettelo).
Ensimmäinen teos on upea kuvaus maailmankaikkeuden synnystä, elämän synnystä ja evoluutiosta. Toisessa kirjassaan ”Homo Deus”, Harari vie eteenpäin ajatuksia, mitä ihmisestä on ajateltava, kun on hyväksynyt evoluutiobiologian ja evoluutiopsykologiankin taustateorioikseen, ja sitä myötä ateistisen maailmankuvan. Esittelen hieman kirjan teemoja laajemmin, jotta tämän aiheen kannalta tärkeät kohdat ovat paremmin kiinni kokonaisuudessa.
Teoksen ennuste huomisen historiasta on, että ihmiskunta pyrkii saavuttamaan kuolemattomuuden, onnellisuuden ja jumalalliset kyvyt. Nämä ovat humanismin viemistä loogiseen huipennukseensa, tehdä ihmisestä Jumala. Harari kutsuu humanismia myös hallitsevaksi maailmanuskonnoksi (Harari (2), 2016, s.73,75).
Kirjan teema kiertää alkuun pohtimaan, kuinka ihminen on tullut niin ylivoimaiseksi muihin eläimiin verrattuna. Ja kuinka yritetään unohtaa, että myös Homo Sapiens on eläin. Tämä johtaa evoluutioteorian laajaan käsittelyyn ja ihmisen kuvaamiseen algoritmiksi, ja moneen muuhun asiaan ihmisestä.
Sitten kirja kuvaa, kuinka humanismi tuotti ajatuksen, että ihmiskunta on maailmankaikkeuden keskipiste. Mitä siitä seuraa? Tämä kirjan toinen pääjakso kuvaa humanismia, sen kolmea päähaaraa: liberalismia, sosialistista humanismia ja evolutionaarista humanismia. Pitkin kirjaa Harari torjuu kaikki uskonnot hyödyttöminä, vahingollisina ja taruina, ehkä niiden – meidän ajastamme katsottuna – kaukaisten historiallisten huonojen vaikutusten perusteella. Usein aivan oikein perustein, mutta ehkä kuitenkin vanhentunein argumentein. Mitä tarkoitan tällä? Sitä että nykyisellä tiedolla kaikki antiikkinen toiminta näyttää surkealta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa lääketiede, jossa alkeellinen ja vaarallinen hoito tappoi potilaita yhtä useasti kuin itse tauti. Siltikään lääketiedettä ei arvioida tänä päivänä antiikin hyödyttömien hoitojen perusteella. Harari tuomitsee uskonnon kuitenkin tällä tavalla, mielestäni epäreilusti. Tähän liittyy ajatus, että mikään usko tai uskonto ei voi eikä sen pidä kehittyä, vaan ollakseen aito, sen pitää olla ja edustaa vanhinta muotoa. Tätä käsitystä ylläpitävät myös jotkut uskon omatkin edustajat, joten Hararillakin on mahdollisuus tähän ajattelutapaan.
Kolmas osa kirjasta keskittyy kuvaamaan, kuinka yritys viedä humanismi päätökseensä uhkaa viedä sen itsensä tuhoon. Uhkana ovat biotekniikka ja tekoäly, jotka kehittyessään voivat luoda superihmisen ja tavallinen Homo Sapiens jää köyhäksi, orjuuteen painetuksi massaksi. Liberalismi ja humanismi väistyvät ja tilalle saattaa tulla datauskonto, ennustaa Harari. Hän ei itse tätä edes taida kannattaa, hän vain kuvaa, miten algoritmeista (joita ihmisetkin vain ovat), tulee superalgoritmeja, Facebookista ja Googlesta kaikkitietäviä oraakkeleja, jotka sitten lopulta kehittyvät itsenäisiksi toimijoiksi, jotka voivat ottaa hallintaansa yhteiskuntia globaalisti.
Meitä kiinnostaa Hararin ateistinen maailmankuva, jonka hän tuo esiin melko selvästi. Tieteen ja uskon jännite saa uusia muotoja. Ensin muutama lainaus hänen ajattelustaan: ”tieteellinen vallankumous … työnsi Jumalan sivuun (Harari (2), 2016, s.105)”. ”Jos todella ymmärtää evoluutioteorian, tajuaa ettei ole olemassa sielua. Tämä on kauhistuttava ajatus … hartaille kristityille …” (s.112). ”Joutaisiko mieli jo sielun, Jumalan ja eetterin mukana tieteen roskakoriin?”(s.124). ”Useimmat ihmiset kasvavat ulos tästä lapsellisesta harhasta. Monoteistit kuitenkin pitävät siitä kiinni kuolinpäiväänsä saakka”(s.182). ”Ulompi maailmankaikkeus, joka oli tähän saakka kuhissut jumalia, muusia, keijuja ja pahoja henkiä, muuttui tyhjäksi avaruudeksi”(s.243). ”Yksi aito minä on yhtä todellinen kuin kristinuskon kuolematon sielu, joulupukki ja pääsiäispupu”(s.303). Kohtia löytyy vielä runsaasti lisää.
Harari on melko kiihkottomasti, mutta myös ilman syvällisiä perusteluja selkeä ateisti. Kuitenkin Helsingin Sanomat kirjoitti 11.4.2020 otsikolla ”Haloo onko siellä Yuval”, jossa Hararin kerrotaan harjoittavan Buddhalaista meditaatiota. Olisiko sittenkin niin, että hän vastustaa juuri monoteismiä, mutta on avoin Buddhalaisuuden panteistiselle käsitykselle?
Kaikki on kuin itsestään selvää, mikä ihmetyttää, kun hän kirjoittaa monesta muusta asiasta hyvin seikkaperäisesti ja perustellusti. Yksi selitys voi olla, että ateismin perustelut nousevat hänen tieteenalansa ulkopuolelta, eikä hän halua tai osaa nostaa perusteluja esiin. Tämä jättää kuitenkin ikävän populistisen leiman koko tekstiin, kun tiede ei tutki Jumalan olemassaoloa, eikä voikaan, jos Jumalan määrittelee transsendentiksi ja immanentiksi, siis materiaalisen maailman ulkopuolella olevaksi ja toisaalta näkymättömästi maailmassa kaikkialla läsnä olevaksi.
Tämän tutkimuksen teemalle keskeinen asia, eli Hararin kanta Jumalan olemassaololle on tullut selväksi. Hän ei usko Jumalaan, ei ainakaan monoteistiseen Jumalaan. Seuraavaksi paneudutaan seurauksiin, joita tämä lähtökohta tuottaa.
Hararin kirjan teemalle on tärkeää, että ihminen on biotieteiden perusteella (vain) algoritmi, jolloin tekoäly voi lähestyä ja jopa ohittaa parempana ihmisen algoritmiset prosessit. Tämä tie vie loogisesti eteenpäin niin, että – evoluutioteorian perusteella – mitään sielua ei voi olla olemassa. ”Kristinuskon kuolematon sielu on yhtä tosi kuin joulupukki ja pääsiäispupu” (s.303).
Ihmisen tietoisuus aiheuttaa enemmän vaikeuksia kuin sielun luokittelu pääsiäispupuosastolle. Kysymystä tietoisuudesta Harari pyörittää pitkään ja myöntää, ettei tiede ole saanut siitä selvää (s.114–125). Kahta vaihtoehtoa hän sitten päätyy kehittämään. Joko on niin, että eläimilläkin on tietoisuus ja niin ollen tunteet, joten ihminen ei ole muuta kuin eläin tässäkään suhteessa. Tosin hän joutuu myöntämään, ettei eläimillä ole tietoisuutta itsestään, kuten ihmisellä (s.133-…), mutta tämä ei tunnu juuri haittaavan ja pyörittelemällä ongelma tuntuu poistuvan. Ja niinpä Harari toteaa, että ”Me ihmiset emme pohjimmiltamme ole kovin erilaisia kuin rotat, koirat, delfiinit tai simpanssit. Kuten niillä, meilläkään ei ole sielua. Kuten meillä, niilläkin on tietoisuus ja monimutkainen tunteiden ja aistimusten maailma” (s.137).
Toinen tapa torjua tietoisuuden tuoma ongelma, on kieltää sen olemassaolon sijasta sen merkitys. Tässä mainitaan Daniel Dennett, yksi uusateismin keskeisimpiä edustajia, jonka mukaan voidaan huoletta poistaa sanat ”mieli”, ”tietoisuus” ja ”subjektiiviset kokemukset” (s.125). Harari ei ota vahvasti kantaa, mitä hän itse ajattelee, mutta jo valinta vaihtoehdoista kertoo, että ihmisen tietoisuus, sillä ei ole merkitystä. Samaan ”romukoppaan sielun kanssa” se joutaa.
Seuraavaksi looginen jatko on, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, eikä minää. ”Kun tutkijat ovat … avanneet sapiensin mustan laatikon, he eivät ole löytäneet sieltä sielua, vapaata tahtoa eivätkä myöskään ”minää” – ainoastaan geenejä, hormoneja ja neuroneja …” (s.294, siis vain se, mitä löytyy, on olemassa. Epistemologiasta on tullut ontologiaa). Determinismi ja satunnaisuus ovat ainoat – ei vapaa tahto – jotka ohjaavat valintojamme. Arkiajattelun mukaan valitsemme vapaasti sen mukaan, mitä tahdomme. Mutta avainkysymys Hararin mukaan on, pystymmekö valitsemaan halumme? Ja koska halu ja tunne kumpuaa aivoissa biokemiallisena prosessina – joka ei siis enää näytä olevan osa minua – olen sen vanki, enkä siis valitse vapaasti, vaan aivoni tekevät valinnan.
Myös yksilön ”minä” on tarpeeton, koska biotieteet ovat todenneet sen turhaksi. Yksi aito minä on yhtä todellinen kuin joulupukki ja pääsiäispupu (s.303). Ihmiset eivät ole individejä, he ovat ”dividejä”, viitaten kai minän jakautuneisuuteen. Perusteluksi Harari esittelee kertovan minän ja kokevan minä, jotka eivät aina ole samalla puolella, vaan kiistelevät sisällämme. Psykologeilla olisi varmaan kiinnostavaa sanottavaa tähän.
Tämän ateistisen ihmiskuvan luotuaan, Hararin täytyy pystyä selittämään, kuinka ihmisestä on tullut niin ylivertainen, muihin eläimiin verrattuna? Tämän hän esittää syntyneen kyvystä yhdistää monia ihmisiä toisiinsa. Homo Sapiens on ainoa laji, joka pystyy tekemään joustavasti suurimittaista yhteistyötä (s.140). Tähän tuodaan mukaan intersubjektiivinen taso (objektiivisen ja subjektiivisen väliin), kieli ja kyky kommunikoida, ja kyky kuvitella. Kuvitella ”… Yhdysvaltain dollaria, Googlea tai Euroopan unionia. Vain sapiens pystyy kuvittelemaan sellaisia harhanäkyjä” (s.160). ”Mikään toinen eläin ei pysty samaan, mutta ei siksi, ettei niillä ole sielua tai mieltä, vaan koska niillä ei ole tarvittavaa mielikuvitusta” (s.160). Tätä Harari kehittelee pitkään, mutta lopputulos on teoria, jonka vakuuttavuus herättää kysymyksiä. Miksi evoluutio on toiminut niin, että vain sapiens on kehittynyt niin paljon pidemmälle, kuin mikään muu eläinlaji?
Myös elämän tarkoitus saa lyhyen kappaleen (s.311–316), mutta se ei anna juuri mitään vastausta, ei sellaista ole enää olemassa, näin biotieteiden jyllätessä. Myös liberalismin (humanismin suuntaus) antama tarkoitus häviää. Loppukaneettina Harari toteaa: ”Aivan kuten kristinusko ei kadonnut sinä päivänä, jolloin Darwin julkaisi ”Lajien Synty” -teoksensa, liberalismi ei katoa vain siksi, että tiedemiehet ovat tulleet siihen tulokseen, ettei vapaita yksilöitä ole olemassa”. Oikeastaan Harari vain kertoo negatiivin, mitä elämän tarkoitus ei ole. Hän itse ei anna mitään tarkoitusta, ja se kaiketi sitten on hänen vastauksensa.
On aamuyö, heräsin alitajuntani työskenneltyä tämän pähkinän kanssa, joka ei jättänyt rauhaan. Harari sai minut hyvin hämilleen. Hänen varma, itsestään selvä esitystapansa upposi minuun, olin ihmeissäni. Koin olevani kuin korttipelissä, jossa kaveri esiintyy aivan kuin hänellä olisi huikea käsi, täyskäsi tai jopa neljä ässää ja jokeri kädessään. Varmana voitostaan. Mutta, onko se bluffia? Uskallanko pistää panoksia peliin ja katsoa, onko se bluffi? Vertaus on kömpelö siinä, että toki Harari itse uskoo juuri niin kuin on kirjoittanut, ainakin luultavasti.
Mutta päätän katsoa. Mistä on kysymys, mitkä kortit hänellä tässä on. Eipä taidakaan olla tiedon kortit. Onko siis evoluution välttämätön seuraus se, että minä en ole minä, tajuntani, alitajuntani, tietoisuuteni – on kaikki harhaa. Olen vain sattuman tai pakon sanelemana elämässäni toteuttamassa muuta kuin omaa tahtoani. Onko tietoisuuteni itsestäni vain kissan ja koiran tasolla?
Mistä Harari voi tämän tietää? Ei mistään. Ei hän omasta mielestään bluffaa, mutta ei hänellä myöskään ole kortteja, joita hän niin varmasti esittelee. Luonnontiede ei ole löytänyt sielua, ei se löydy luonnontieteen menetelmin. Jälleen, Borgin sanoin epistemologiasta on tullut ontologiaa. Siis siitä mitä voidaan tutkia, on tullut sitä mitä voidaan tietää. Vain sitä voi olla olemassa, mitä voidaan luonnontieteellisesti tutkia. Siitä, mitä ei tiedetä, on tehty tietoa.
Tämä on metafyysinen väite, ei luonnontiedettä, eikä biotiedettä. Sen rinnalle ja lisäksi mitä tiedetään, esitetään metafyysinen väite: sitä ei ole olemassa, mitä ei ole voitu tutkia. ”Jos todella ymmärtää evoluutioteorian, tajuaa ettei ole olemassa sielua” (s.112), väitti Harari kirjassaan, minkä nyt totean metafyysiseksi väitteeksi, ei luonnontieteelliseksi.
Minä olen sittenkin minä, minulla on vapaa tahto, voin mennä kauppaan ja valita muutenkin kuin sattuman tai determinismin pakottamana, mitä tänään syön. Jotakin uutta, jotain, mitä en ole kokeillut tai pitkään aikaan syönyt. Tiedän, että nyt sotken arkitason kokemuksen tieteen ”löytöihin”. Mutta epäilen, että se mitä Harari on väittänyt, ei ole tieteellistä tietoa. Tiedon puutteesta ei voi tehdä tietoa, siitä tulee hypoteesi. Todistamaton, tutkimaton. Mielipide. Uskomus. Usko. Ateismi. Sallin sen toki Hararille. Mutta myös itselläni on oikeus uskoa toisin.
Ei siis ole evoluution vääjäämätön seuraus, että minää ei ole, ei tietoisuutta itsestä, ei vapaata tahtoa, eikä edes sielua. Väite, että biotieteiden perusteella olen vain algoritmi, se on skientismiä. Siis tieteen päälle lisätty uskomus tai hypoteesi, jota ei voida luonnontieteen menetelmin verifioida.
Kysymys sielusta juontaa ainakin Platonin aikaan ja hänen ajatuksiinsa. Siis aikaan jo ennen kristinuskon syntyä, Platon kuoli noin 347 eaa. Aiheesta on keskusteltu ja väitelty siis jo pian 2400 vuotta, eikä sitä ole vieläkään lopullisesti ratkaistu. Tähän keskusteluun ei voi kuitenkaan tässä kirjassa syventyä, ei myöskään siihen, kuinka kristillisyys alkuaikoinaan ammensi teologiaansa ns. uusplatonilaisia ajatuksia.
Myös vapaa tahto on sekä vanha että ajankohtainen keskustelun aihe. Aku Visala ei kirjassaan päästä helpolla vapaan tahdon kieltäjiä, käsitellessään laajasti eri teorioita ja todellisuutta – myös arkielämässä (Visala, 2018).
Kello on nyt 5 aamulla, palaan jatkamaan uniani, ehkä lisää Hararista. Upea ajattelija ja kirjoittaja, eipä kovin montaa kertaa ole yöllä pitänyt nousta kirjoittamaan.
Evoluutio, siis teoria lajien synnystä, on 160 vuoden aikana saavuttanut vahvan aseman tieteessä. Löytyy evoluutiobiologit, evoluutiopsykologit, ja evoluutiohistorioitsijatkin, kuten Harari. Tämä luku evoluutiosta on keskeinen uskon ja tieteen dialogissa. Siitä löytyy ainakin kolme eri rintamaa: Ne, joiden mielestä usko ja Jumala ovat romukopassa, eikä muuta todistelua tarvita. Toisena sitten ne, jotka yrittävät edelleen ID:n tai muilla keinoin ujuttaa yliluonnollisen osaksi tiedettä. Nähdäkseni suurin ryhmä on ne, joiden mukaan evoluutio on tiedettä ja paras selitys lajien synnylle, mutta sillä ei ole paljoa tekemistä uskon ja Jumalan kanssa, ne tulisi erottaa toisistaan. Tähän ryhmään kuuluu niin uskonnottomia kuin uskon vakavasti ottavia. Tieteen ja uskon välinen ”ei-kenenkään maa” on todellisuudessa kaksi täysin eri ulottuvuutta, ne eivät kosketa toisiaan, eivät ainakaan luonnontieteen maailmassa ja todellisuudessa.
Yksi evoluutiopsykologi on vielä otettava mukaan keskusteluun. Hän itse sanoo, että ”kun opin ymmärtämään darwinilaisen teorian periaatteet, olin jo hylännyt nuoruuteni pinnallisen kristinuskon” (Peterson, 2018 s.249). Edelleen hän kertoo kuinka ”masennuslääke Prozac piristää jopa hummereita, mikä on hämmästyttävimpiä todisteita siitä, että maapallon elämä edustaa samaa evoluution sukupuuta” (s.46, viitaten aiheesta tehtyyn tutkimukseen)” Petersonin valtavan suosion saanut kirja on käsikirja kaaosta vastaan. Hän esittää kaaoksen ja järjestyksen moniulotteisesti, joka haastaa Sattuman, siis kaaoksen vain täydellisenä epäjärjestyksenä. ”Kysymyksessä on kaaos, joka sisältyy järjestykseen, joka puolestaan sisältyy kaaokseen vielä suuremman järjestyksen sisällä” (s.52). Kaaoksen ja järjestyksen nivoutuminen toisiinsa on evoluutiopsykologin näkökulmasta keskeistä, ainakin evoluutioon ja sen muovaamiin ihmisiin sovellettuna. Sopiiko se myös maailman synnyn teorioiden arviointiin, on selvittämisen ja pohtimisen arvoista. Onko Sattuma sittenkin vain kaaosta? Tai onko kaaos sittenkin vain osa järjestystä?