3.2. Maailman synty kiistakapulana
Maailman syntyä ihmeteltäessä, kiistassa on useampia osapuolia, mutta ääripäissä lähinnä kaksi: evoluutioon uskovat, joille se samalla osoittaa, ettei Jumalaa ole. Ja toisessa ääripäässä Jumalaan uskovat, jotka tiukasti uskovat vain luomiseen, ja evoluutio on puppua. Kun yrittää ymmärtää kumpaakin osapuolta, toisaalta tieteen edustajia ja toisaalta kapeasti luomiseen uskovia, pitää ohittaa paljon väärää tietoa ja haukkumista ym., joka hämärtää itse asian ymmärtämistä.
Esimerkkinä tiedon hämärtymisestä: Älykäs Suunnittelu (ns. ID eli Intelligent Design), mitä se tarkoittaa? Ja miksi siihen suhtaudutaan niin kielteisesti? Erittäin hyvässä kirjassaan Kaiken Käsikirja, Esko Valtaoja ei saa täysin pidettyä tasapainoista linjaansa ottaessaan Älykkään Suunnittelun kannattajat käsittelyyn: ”Jotkut fysiikasta tai biologiasta mitään tietämättömät (tai uskonlahkonsa sokaisemat) puhuvat nykyisin Älykkäästä Suunnittelijasta, jonka kätten jälki näkyy kaikkialla tässä kuulemma viimeisen päälle hyvin suunnitellussa ja toteutetussa maailmassa.” (Valtaoja, 2012, s.71, myös Enqvist (2), 2012, s.93–103, joka antaa kyytiä hyvin värikkäällä tavalla.). Tässä jäi kuitenkin itse asia kertomatta, miksi ID on niin surkea teoria.
Selvästi lievemmin sanankääntein asiasta kirjoittaa Michael Ruse (Numbers, 2015, Myytti 23 s.200–207, Ruse on luonnontieteen historian ja filosofian professori Kaliforniasta). Hän päätyy pitkälti samaan kuin Valtaojakin, ID ei ole tieteellinen vaihtoehto evoluutioteorialle. Hän kertoo, kuinka termi otettiin käyttöön Yhdysvalloissa pian sen jälkeen, kun tieteellisen kreationismin opetus kiellettiin. Siis ”he korvasivat nopeasti sanat ”luominen” ja ”kreationistit” ”älykkäällä suunnittelulla” ja ”suunnittelun kannattajilla” ja nimesivät teoksensa uudelleen (Numbers, 2015 s.201).
Oikeusprosessien kautta päätettiin, että ”luonnontieteen ratkaisevat tunnusmerkit olivat luonnollisuus, kokeellisuus, testattavuus ja falsifioitavuus, ja ratkaisi ettei tieteellinen kreationismi täyttänyt näitä kriteerejä (s.205).” Ja edelleen Ruse kirjoittaa: ”Lopulta tuomari … teki päätöksen, ettei ID ”ollut luonnontiede”, koska se otti huomioon ”yliluonnolliset syyt”, eikä ”noudattanut luonnontieteen tärkeitä perussääntöjä, jotka rajaavat luonnontieteen testattaviin, luonnollisiin selityksiin (s.207).””
Kiista ei ole siis niinkään jostain yksityiskohdasta, kuin siitä, etteivät yliluonnolliset selitykset kuulu luonnontieteeseen. Niitä ei voi kokeellisesti testata, niitä ei voi osoittaa vääräksi, kuten luonnontieteen perusluonteeseen kuuluu. Toisin sanoen, tieteen aukkoja ei pidä selittää Jumalalla. Muinaisina aikoina näin on tehty: selitettiin ukonilmat, tulivuoren purkaukset, ja muut äärimmäiset luonnonilmiöt jumalilla, kun muusta ei ollut tietoa. Voisi siis pitää aivan oikeana päätelmänä, että luonnontiede pysyy luonnontieteenä, kun yliluonnolliset asiat pidetään siitä erillään. Toki tämä pitäisi mieltää myös päinvastoin, yliluonnolliset asiat, niiden falsifiointi, eivät kuulu luonnontieteiden alueeseen, mikäli luonnontiede pysyy luonnontieteenä.
Mutta tätä periaatetta, pitää nämä erillään, eivät kaikki halua kunnioittaa. Luomisen kannattajista kreationistit ja ID:n puolustajat, kutsuvat edellä kuvattua rajausta ”naturalismiksi” tai ”metodologiseksi naturalismiksi”, joka sulkee ennalta teistiset selitykset pois tieteestä ja ilmiöistä. Ja sitten taas monet luonnontieteiden edustajat eivät säästele sanojaan, pilkatessaan vastapuolta kaikin tavoin.
Jatketaan tästä olettaen, että luonnontiede pysyy luonnontieteenä, ilman yliluonnollisia selityksiä. Perehdytään hiukan, mitä maailman synnystä ajatellaan. Esko Valtaojan kirja ”Kaiken käsikirja” on hyvä opas siihen.
Se on erinomainen kirja, humoristinen, rehellinen, tasapainoinen, joka ei sorru toisten vähättelyyn ja pilkkaamiseen. Se tuo esille tiedemiehen näkökulman, ja esittää olemassa olevat faktat. Kirjan otsikko on huumoria, ja oman ammattikunnan itseironiaa, kun Valtaoja muutamassa kohtaa toteaa paljon puhutun ”Kaiken teoria”-käsitteen kapea-alaisuudesta (Valtaoja, 2012 s.36, 42, 44–45). Siinä on kyse kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian yhdistämisestä kaiken kattavaksi teoriaksi. Ne kun eivät ”keskustele” keskenään. Kirjan lopussa Valtaoja vielä vitsailee kirjan otsikosta, ettei ”tämä ollutkaan mikään kaiken käsikirja” (s.212) ja tarjoaa lohdutukseksi Irish Coffeen reseptin.
Kirjan kokonaisuus etenee loogisesti ja pureutuu maailmankaikkeuden, elollisen synnyn ja ihmisen kehityksen avainkysymyksiin. Myös etiikan kehitykseen Valtaoja paneutuu. Ja kaiken aikaa tieteen ja uskon dialogi on käynnissä, tavalla, joka on älykästä ja rehellistä.
Maailmakaikkeus syntyi alkuräjähdyksessä, vaikka Einsteinkin ajatteli, että se on ollut aina olemassa. Galaksien liikkuminen poispäin on ajanmäärityksen perustana, ja poispäin liikkumisesta on syntynyt Hubblen laki. Se tarkoittaa, että maailmakaikkeus laajenee kaiken aikaa (s.49), ja on johtanut siihen, että alkuräjähdys ymmärrettiin tapahtuneeksi, n. 13,5–13,7 miljardia vuotta sitten. Tämä taas on saatu selville valtavilla kaukoputkilla, joita Valtaoja kutsuu ”aikakoneiksi” (s.50–52). Erityisen kiinnostavaa on, mitä tapahtui alkuräjähdyksen ensimmäisen sekunnin murto-osien aikana. Valtaoja vastaa: ”tyly totuus on, että emme tiedä” (s.56). Miten tyhjästä syntyi jotakin? Usein Valtaoja toistaa, että ”emme tiedä, miksi ja miten”. Alkuräjähdyksen perusteet ovat kuitenkin vahvoja, joille vaihtoehtoista teoriaa ei hevin löydy. Voimme siis pitää sitä parhaana selityksenä.
Jumalaa alkuräjähdys ei selitä pois, vaan Valtaojaa lainaten, ”vaikka Jumala ei olisi välttämätön, hän on aina mahdollinen” (s.60). Ryhtymättä parjaamaan uskovien kaikenlaisia teorioita, Valtaoja lainaa piispa Juha Pihkalaa: ”Kristilliseen uskoon … sisältyy … vakaumus, että koko kosmos on Jumalan luoma, millaisena prosessina se sitten … onkin syntynyt. … kaiken muun on jäätävä inhimillisen tiedonhankinnan varaan… luomiskertomuksen ilmoitussisältö ei ole kosmologisissa faktoissa, vaan tavassa, miten siinä hahmotetaan ihmisen suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja maailmaan”( Valtaoja s.59–60, ks. myös keskustelukirjat Pihkala &Valtaoja). Ja Valtaoja jatkaa: ”Olen aivan samaa mieltä. Jos Jumala on olemassa, Hän on näköjään päättänyt luoda kosmoksen alkuräjähdyksen kautta, kvarkkipuuroineen kaikkineen.” Toki sitten hän kirjoittaa: ”Mutta täytyykö Jumalan olla olemassa?” Hän myöntää, että alkuräjähdys sopii teologeille ja estää eroon pääsyn ”luomisen” mahdollisuudesta. Einsteinin aikaanhan uskottiin ikuisesti olemassa olleeseen maailmankaikkeuteen, nyt alkuräjähdyksessä alun saaneeseen. Kristinuskon mukaan oli alku, mikä sopii juuri alkuräjähdykseen.
Neljännessä luvussa ”Järjestyksen kasvu” (otsikko on taas vitsi, sillä tosiasiassa järjestyksestä lähdettiin kohti kasvavaa epäjärjestystä) Valtaoja kuvaa kosmoksen muotoutumista, ja toteaa Älykkään suunnittelijan teorian kannattajat fysiikasta mitään tietämättömiksi (s.71), sen verran sekava ja monimutkainen kehitys oli. Tähtiä syntyi ja räjähteli, kaikki oli usein aivan hiuskarvan varassa, että kosmos kehittyi, ja aurinkomme syntyi noin 4,5 miljardia vuotta sitten. ”Kaikki on syntynyt vailla ihmeitä, vailla luojaa, vailla suunnittelua, vain muutaman yksinkertaisen luonnonlain, perusvoiman ja alati läsnä olevan Sattuman yhteisvaikutuksesta …” (s.84). Tämä on nähtävä Valtaojan uskon tunnustuksena, koska kirjassa annettu kuvaus ei pysty antamaan muuta perustelua, kuin että hyvin sekavaa kaikki oli, eikä siis suunniteltua. Valtaojan Jumala on siis Sattuma, hän itse kirjoittaa sen isolla alkukirjaimella. Ei siis tiede. Tarkoitus ei ole vähätellä asiaa lainkaan, vain yrittää löytää vastineet toisilleen. Vaihtoehto Jumalalle on Sattuma.
Maailmankaikkeuden synnyn teoria on nyt esitetty edellä. Seuraava iso haaste on, miten elottomasta tuli elävä organismi. Valtaoja luettelee 4 vaihtoehtoa: 1. Jumala päätti luoda elämää nuoren maan tomusta, 2. elämä syntyi itsestään, 3. alienit (siis olennot toiselta galaksilta) kävivät piknikillä ja jättivät roskia, 4. meteoriitin törmäyksessä elämän idut saavuttivat maapallon. Vaikka hän sanoo kohtaa 2. hyvin epätodennäköiseksi, hän heti seuraavaksi sanoo sitä todennäköisimmäksi, jotenkin vain se molekyylirypäs syntyi. Ja elollista oli syntynyt elottomasta. ”Jotain on tapahtunut. Suunnitelmasta tai päämäärästä tuskin voi olla kysymys, niin sattumanvarainen ja kaoottinen on maapallon elämän koko tarina …” (s.106). Tämän parempaan ei Valtaojakaan pääse, ja ehkä siksi hän toivoo, että elämää löytyisi muualta maailmankaikkeudesta, se kai toisi hänen mielestään valoa tähän arvailujen keskelle. Jos vaikka kuultaisiin, kuinka heidän matkansa kävi ”tähtipölystä tietoisuuteen” (Valtaoja, 2012 s.94–95…105–106).
Tähän lopuksi voisi ottaa uudestaan piispa Juha Pihkalan sanat: ”Kristilliseen uskoon … sisältyy … vakaumus, että koko kosmos on Jumalan luoma, millaisena prosessina se sitten … onkin syntynyt. … kaiken muun on jäätävä inhimillisen tiedonhankinnan varaan… luomiskertomuksen ilmoitussisältö ei ole kosmologisissa faktoissa, vaan tavassa, miten siinä hahmotetaan ihmisen suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja maailmaan”.
Se sanoo, että alkuräjähdystä ja muuta kosmoksen syntyprosessia voi pitää prosessina, jossa Jumala on taustalla, eikä sen tarvitse merkitä ettei Jumalaa ole olemassa. Toiseksi hän sanoo, että luomiskertomus ei ole kosmologiaa, eikä kirjaimellisesti totena otettavaa, vaan sen päätarkoitus on kuvat ihmisen ja Jumalan sekä maailman suhteita toisiinsa.
Maailman synnystä ei ole järkevää kiistellä, ainakaan näillä argumenteilla.