9.8. Kuinka käsitellä tekstejä

Olemme jo useamman luvun verran pyörineet evankeliumien ympärillä. Evankeliumien runsaus kertoo Jeesuksen tärkeydestä. Toisella vuosisadalla niitä putkahteli esiin sieltä täältä. Kuitenkin neljä erottui selvästi muiden yläpuolelle, mm. ajoituksen perusteella, ne olivat varhaisia. Ne olivat myös suosittuja ja arvostettuja sanomansa puolesta. Vähitellen ne saivat pyhien tekstien aseman, ei kuitenkaan syntytavan, vaan niille annetun aseman perusteella.

Luvussa 9.5. käsittelimme UT:n evankeliumien syntyä ja niiden keskeistä sanomaa. Esille tuli myös tekstien eroavaisuuksia ja ristiriitojakin. Markusta lähteenään käyttäneet Matteus ja Luukas muuttivat ja korjailivat Markuksen tekstiä. Johannes taas esitti aivan toisenlaisen kuvan Jeesuksesta. Erehtymättömyyden vaatimus todettiin epäuskottavaksi ja evankeliumien moninaisuuden kieltäväksi stigmaksi. Silminnäkijät eivät olleet kirjoittajina, vaan heillä oli lukuisia lähteitä. Suullinen traditio oli alun perin silminnäkijöiltä lähtöisin, joka sekin muuttui, kun Jeesuksen ylösnousemuksen merkitys ymmärrettiin ja tulkittiin. Evankeliumeissa sekoittuu muistettu historia ja metaforisoitu historia. Pääsiäisen jälkeisen ajan ymmärrys ja ajattelu projisoitiin metaforina Jeesuksen elämään. Eron tekeminen näiden kahden tekstisisällön välillä on hyvin vaikeaa. Toisaalta ei siitä lopullinen tieto ehkä niin pakollista olekaan, jos keskitymme etsimään, mitä teksti merkitsee.
Kuinka siis käsittelemme evankeliumeja?

Ei harmonisointia

Ensin esittelen tarinan avulla, mitä ei pitäisi tehdä.

Minä rakastan hyviä dekkarikertomuksia. Usein niissä on tyhmä poliisi, joka hakee nopeaa ja yksinkertaista ratkaisua. Mutta viisas etsivä, olkoon sitten Hercule Poirot tai Miss Marple, osoittaa, ettei helppo ratkaisu olekaan oikea, ja tyhmä poliisi joutuu häpeäkseen myöntämään olleensa väärässä. Tyypillisesti väärän ratkaisun syyt ovat siinä, että poliisi harmonisoi todisteet ja päättää mitkä todisteet otetaan todesta, ja mitkä pyyhitään pöydältä. Kun harmillisen vaikeat ja ennalta päätettyyn logiikkaan sopimattomat todisteet on pyyhkäisty pöydältä, löytyy syyllinen, mutta väärä. Mutta juuri nämä kuvioon sopimattomat todisteet saavat Poirotin harmaat aivosolut pyörimään vinhasti ja yllättäen oivalluksien jälkeen palaset loksahtavat kohdalleen ja oikea syyllinen löytyy. Todisteet, kuinka harmillisen pieniä ja epäsopivia hyvänsä, piti kaikki ottaa huomioon. Tietenkin kaikki me pidämme Poirotista ja Marplesta, emme niistä tyhmistä poliiseista. Mutta entä jos itse sorrun samaan? Olen huomannut vuosien tutkimisen jälkeen, että minä olen tehnyt ihan samaa, eli putsannut pöydän hankalista todisteista ja harmonisoinut todisteet ennalta valitsemani näkökulman vahvistamiseksi.

Missä olen tällaiseen sortunut? No, lukiessani Uutta Testamenttia. Vuosikymmeniä Raamatun tutkimuksessa minulla oli harmonisointikytkin päällä. En nähnyt epäloogisuuksia, erilaisia näkemyksiä ja jopa ristiriitoja, joita eri kirjoittajat UT:ssa esittivät. Minulla oli valmis malli päässä, kuinka asiat ovat, ja lukeminen vahvisti tätä, ja siihen sopimattomat todisteet pyyhkiytyivät pöydältä.

Tällaista harmonisointia lukiessa tekee moni. Se on konservatiivisen kristillisyyden tulkinnan malli. Esittelin tätä lyhyesti jo luvussa 9.4. Borg esittää ystävänsä, konservatiivi teologi Tom Wrightin metodista, että: ”Tyydyttävin hypoteesi on se, joka yhdistää suurimman määrän dataa yhteen (esim. evankeliumeista), hypoteesin tueksi”. Tätä Borg kutsuu harmonisoinniksi, poimitaan paras kokonaisuus, ja pyyhitään siihen sopimaton aineisto pois. Taustalla on tietenkin lähtöoletuksia, joista tärkein on se, onko Raamattu Jumalan kirjoittama vai ihmisten tuottama. (Borg, Wright, 1999, s.235–238. ks. myös Borg (2) 2001 s.26). Jälleen korostan, ettei ole syytä leimata toinen vääräksi, mutta ero on hyvä havaita, se on merkittävä.

Kolmen vaiheen tulkintamalli

Borg esittelee myös oman historialliskriittisen kolmen vaiheen metodin:

Lähteet laitetaan aikajärjestykseen, mikä ensin kirjoitettu, mikä myöhemmin.
Hypoteesit muotoillaan varhaisemmista teksteistä.
Käytössä on vain yksi teksti kerrallaan, joka on johdonmukainen hypoteesin kanssa.

Evankeliumien kohdalla tämä merkitsee seuraavia asioita. Ensinnäkin olemme jo asettaneet evankeliumit aikajärjestykseen. Toiseksi Markus on ensimmäisenä kirjoitettuna tärkein, kun hypoteeseja siis väittämiä jostain asetetaan. Jos on ristiriitoja, ensisijaisesti pidetään varhaisinta tekstiä pätevänä. Eri evankeliumien tekstejä ei tule sekoittaa keskenään, eikä luoda tapahtumista kuvaa poimimalla eri evankeliumeista palasia, vaan pysytään yhdessä tekstissä kerrallaan.

Evankeliumit ovat erilaisia, niillä on kullakin oma teemansa, tarkoituksensa ja korostuksensa. Lukemalla kutakin täysin omanaan, voi löytää kunkin evankelistan näkemyksen, mikä oli kaikista keskeisintä Jeesuksessa.

Muita tulkinnan periaatteita

Vaikka evankeliumit kertovatkin Jeesuksen toiminnan tapahtumat eri tavalla, osin jopa ristiriitaisesti, ei se ole vaarallista. Kukin kertoo ilosanoman omista lähtökohdistaan. Kullakin oli omat lähteet käytössä, eikä historiallisesti tarkkaa kuvaa ollut jäljellä. Oli vain erillisiä kertomuksia ja Jeesuksen puheista suullisia traditioita, ja pari kirjallistakin – Q-lähde ja ehkä Tuomaan evankeliumi.

Moninaisuus oli todellisuutta jo heti alussa evankeliumien syntyvaiheessa, ja se on todellisuutta nykyäänkin. Sitä ei tule torjua tai tukahduttaa. Se ei tuhoa sanoman merkitystä.

Sanoma on myös muuttunut ja sen tuleekin muuttua kuhunkin aikaan sopivaksi. Ei ole tarkoitus, että evankelistojen mukana pitää omaksua antiikin aikainen maailmankuva. Tämä johtaa tietenkin siihen, että evankeliumeja luettaessa pitää ottaa huomioon se aikakausi, jossa tekstit syntyivät. Kaikkea ei pidä ottaa muuttumattomana totuutena, sen ajan ihmiset tiesivät ja ajattelivat eri tavoin kuin me nykyään. Ydin sanoma on kuitenkin edelleen löydettävissä, ja se onkin tärkeintä. Siitä seuraavassa luvussa.

Haasteet tavalliselle lukijalle

Tavallinen Raamatun lukija ei tietenkään mitenkään pysty hallitsemaan kaikkea monimutkaista metodiikkaa, joka kahden vuosisadan historialliskriittisen tutkimuksen jälkeen on käytettävissä.

Suuria linjoja, jotka haastavat lukijaa ovat esimerkiksi seuraavat:

Evankeliumiteksteissä on kaksi toisistaan vaikeasti erotettavaa lähdettä: historiallinen Jeesus ja Pääsiäisen jälkeinen Kristus. Vasta Pääsiäisen jälkeen Jeesuksen seuraajille kirkastui, mistä oikein oli ollut kysymys, ja näitä oivalluksia kirjoitettiin evankeliumeihin sisään Jeesuksen puheisiin. Nehän olivat tavallaan Jeesuksen antamia ajatuksia, mutta vasta loppuhuipennuksen jälkeen. On siis muistettua historiaa ja metaforisoitua historiaa.
Evankelistat painottivat eri asioita: yksi edusti juutalaista painotusta (Matteus), toinen taas hellenististä enemmän (Markus), ja kolmas halusi tasoitella painotuseroja harmonisoimalla niitä (Luukas). Ja Johannes esitti ihan oman tulkinnan Jeesuksesta, Kristuksena, Jumalan Poikana. Mutta pidetään moninaisuus arvossa!
Opetuksetkin poikkeavat osittain toisistaan, esimerkkinä vaikkapa Tooran, juutalaisten lain noudattaminen. Matteus kirjoittaa sen olevan voimassa Jeesuksen vahvistamana ja Markus taas sanoo Jeesuksen kumonneen sen, vähintäänkin osittain.

Yksi yritys vastata tuohon ensimmäiseen haasteeseen oli ns. Jeesus-seminaari. Siinä joukko Jeesus-tutkijoita pyrki löytämään Jeesuksen aidot sanat evankeliumeista. Tästä Räisänen sanoo, että se on vain yksi mielipide muiden joukossa. Hän kuitenkin esittelee tuloksia kirjassaan Rosoinen Raamattu (2006, s.42–49), erityisesti siitä syystä, että tutkimus antaa erilaisen kuvan Jeesuksesta, kuin Räisäsen oma näkemys.

Tämä Jeesus-seminaari julkaisi kirjan ”The Five Gospels, jossa Tuomaan evankeliumi oli se viides. Tutkijat antoivat Jeesuksen lausumille värin sen mukaan, pitivätkö aitona vai ei. Yksinkertaistettuna, musta merkitsi, ettei lausuma ollut aitoa Jeesuksen puhetta, ja muut värit aitoja tai ainakin lähellä Jeesuksen ajatuksia.
• Aitoja tai lähellä Jeesuksen ajatuksia oli Markuksessa 40 % ja Luukkaassa 50 %.
• Johanneksen evankeliumissa oli 99 % mustaa, eli ei historiallisesti aitoa Jeesuksen puhetta. Tulos ei ole yllätys, Johanneshan esitti ylösnousseen Kristuksen sanomaa, ei Jeesuksen.

Tärkeää on huomata, että Tuomaan evankeliumi (oli esillä luvussa 9.6. ja 9.7.) ei sisällä lainkaan eskatologista lopun odotusta. Tämä tukee Jeesus-seminaarin enemmistön (myös Crossan ja Borg) käsitystä, ettei lopun odotus – siis puheet lähellä olevasta Jumalan valtakunnasta – kuulunut Jeesuksen omaan sanomaa. Räisänen kritisoi tätä, sillä kaikki Jeesuksen lopun odotuksen kohdat oli painettu mustalla (voi siis päätellä, että ennakkonäkemys puski läpi). Tämä keskustelu liittyy kolmeen eri näkemykseen Jeesuksen pääasiallisesta julistuksesta, josta tässä tutkimuksessa paljon siteeratut Räisänen ja Borg ovat eri puolilla. Jos nämä huipputeologitkin ovat eri mieltä, eipä meillä tavallisilla lukijoillakaan taida olla tähän parempaa sanomista. Pitää hyväksyä, ettei lopullista tietoa ole.

Evankeliumit ovat arvokkaita ja merkityksellisiä tekstejä. Ne ovat kristinuskon ydinsanoman välittäjiä. Jos niitä pitää Jumalan sanasta sanaan antamina, erehtymättöminä ja historiallisesti kokonaan paikkansa pitävinä, tulee niistä älykkäälle lukijalle naurettavia, jopa satua. Tarvitsemme tähän aikaan ja uskottavaan uskoon eri näkökulman, jota tässä on pitkään tavoiteltu.

Tunnustetaan, että metaforat ovat keskeinen osa evankeliumeja. Ylösnousseen Kristuksen sanoma, se, jonka varhaiset kristityt kokivat saaneensa vasta pääsiäisen tapahtumien jälkeen, on aivan yhtä tärkeää, kuin aidot Jeesuksen sanat. Siksi tavalliselle lukijalle ei ole olennaista, pystyykö hän ne erottamaan lukiessaan. Evankeliumien välittämä sanoma, sen merkitys, on olennaista. Ja se löytyy kyllä, vaikka ei olisikaan teologi. Siitä seuraavassa luvussa.

Lähdeluettelo

Borg Marcus J. (2)	Reading the Bible again for The First Time	HarperCollins, USA 2001
Borg Marcus J. & Wright N.T.	The Meaning of Jesus – Two Visions	HarperCollins, USA 2001
Borg Marcus J. & Crossan John D.	The Last Week – What the Gospels really teach about Jesus’s Final Days in Jerusalem	HarperCollins USA 2006
Räisänen Heikki (5)	Rosoinen Raamattu	WSOY, Helsinki 2006

paluu

seuraava