9.5. Neljä evankeliumia

Tämä on haastava luku kirjoittaa. Yhdessä lyhyessä luvussa UT:n neljän evankeliumin kuvaus on mahdotonta. Keskitynkin tässä lähinnä näiden tekstien syntyyn ja ajoitukseen sekä keskeiseen sanomaan. Yksityiskohtaisempaa käsittelyä esim. ihmeistä löytyy osassa A, ja puolestaan laaja pääsiäisen tapahtumien käsittely – silloin Jeesus ristiinnaulittiin – tulee osaan D, joka ilmestyy joskus tulevaisuudessa.
Kuinka Uuteen testamenttiin päätyi juuri nuo neljä evankeliumia? Evankeliumeja oli paljon, ja vaihtoehtoja oli runsaasti, sen esittelen seuraavassa luvussa. Kuitenkin juuri nämä neljä saivat kunnian ja arvon tulla UT:n kaanoniin. Valintaprosessista ei ole paljoa tietoa, kuten ei koko Uuden Testamentinkaan kaanonin synnystä, eli valintaprosessista, mitkä kuuluvat UT:iin.

Evankeliumien taustaa

Voisi kuvitella, että evankeliumit olivat varhaisimpia kirjoituksia, ovathan ne ensimmäisinä UT:ssa. Näin ei kuitenkaan ole. Paavalin kirjeet olivat varhaisimpia UT:n tekstejä, kirjoitettu n. 50–56 jaa. Markusta pidetään vanhimpana evankeliumina, kuten aikaisemmassa luvussa 9.4. tuli ilmi. Se ajoitetaan noin vuoteen 70 jaa. Jeesus ennustaa temppelin tuhoamisen, joka tapahtui n. v. 70. Takautuva profetia ei ollut harvinaista tuohon aikaan, ja tutkijat pitävät tuota Jeesuksen ennustusta jälkikäteen kirjoitetuksi. Muitakin perusteluja Markuksen varhaisuudelle on, kuten tekstin yksinkertaisuus. Seuraavat evankeliumit käyttivät Markusta lähteenään ja tarinat saivat enemmän väriä, siis lisäpiirteitä, joita ei Markuksesta löydy. Myöhemmin esitän myös, kuinka Markuksen tekstiä korjailtiin ja siitä poistettiin seuraavien evankelistojen mielestä huonoja ajatuksia.

Matteus ja Luukas olivat seuraavat näistä neljästä. Matteus kirjoitettiin n. 80–90 ja Luukas 90–100 jaa. On ilmeistä, että nämä kaksi myös ns. synoptista evankeliumia käyttivät Markusta lähteenään. Lisäksi heillä oli joku toinen lähde, koska molemmista löytyy hyvin samankaltaisia tekstejä, jotka eivät olleet Markuksesta. Siis samoja Jeesuksen puheita esiintyy lähes samanlaisina mutta eri järjestyksessä. Tätä kutsutaan Q-lähteeksi tai Logia-lähteeksi. Sitä ei ole säilynyt, mutta se on voitu rekonstruoida Matteuksen ja Luukkaan teksteistä. Suomenkielisenä tämä Q-evankeliumi löytyy netistä (esim Molari, 2005). Tämä ns. kaksilähdeteoria – siis Markus ja Q-lähde kahden seuraavan lähteenä – on vahva peruste pitää nämä 3 synoptista evankeliumia esitetyssä järjestyksessä.

Neljäs evankeliumi, Johanneksen evankeliumi on täysin erilainen ja poikkeaa 3 muusta. Se on viimeisenä kirjoitettu n. 90–110. Siinä ei ole juurikaan historiallista aineistoa, toisin kuin synoptisissa evankeliumeissa. Se keskittyy kuvaamaan enemminkin Kristusta, Jumalan Poikaa. Siksi sitä voikin pitää todistuksena siitä, mihin Kristukseen uskovat olivat päätyneet vuosikymmenien aikana Jeesuksen kuoleman ja todeksi uskotun ylösnousemuksen jälkeen. Aikaahan tässä välissä oli kulunut 60–80 vuotta, siis koko ihmiselämä. Evankeliumilla oli kristallinkirkas tavoite: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika…” (Joh. 20:31).

Kaikki 4 evankeliumia olivat vain toissijaisesti historiallisia dokumentteja. Niillä jokaisella oli tarkoitus ja tavoite, historiallisesti tarkka kuvaus ei ollut kellään tavoitteena. Eivätkä kirjoittajat edes tienneet tarkkaa historiaa. Kukaan heistä ei ollut silminnäkijänä, vaan kirjoittivat suullisen perimätiedon ja muiden lähteiden avulla. Myöskään kirjoittajien nimiä ei tiedetä, teksteille annettiin nimet vasta toisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla (v.150 jaa jälkeen). Nimet valikoituivat tunnettujen Jeesuksen seuraajien pohjalta, Matteus ja Johannes 12 apostolin joukosta, Luukas Paavalin matkakumppani, ja Apostolien teoissa esiintyvä. Myös Markus esiintyy Apostolien teoissa, ehkä myös Markuksen evankeliumissa (14:51–52), jossa tuntematon nuori mies pakeni alasti paikalta, kun Jeesus vangittiin yöllä ennen pääsiäisen muita tapahtumia. Siis Markus saattoi olla todellinen kirjoittajakin, mutta yksimielisyyttä tutkijoilla tästä ei ole. Tässä tähän asti kirjoitetusta on useita lähteitä, joissa esiintyy samat näkemykset, teologeja kuten Aejmelaeus, Borg, Crossan, Kuula & Nissinen & Riekkinen, Räisänen, Sanders, jne. Konservatiivi-teologien puolelta löytyy eriäviä näkemyksiä.

Esimerkiksi silminnäkijöistä sopii Luukkaan evankeliumin alku (Lk1:1–3): ”Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan, kun meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä, ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, oi kunnioitettu Teofilos.” Tästä tekstistä voi päätellä:
• Jeesuksesta puhuttiin paljon ja kertomuksia laadittiin.
• Tekstissä sanotaan ”meille” siis myös Luukkaalle silminnäkijät olivat kertoneet näkemänsä, jotka olivat olleet Jeesuksen seurassa. Luukas ei siis selvästi ollut itse yksi silminnäkijä.
• Kertominen viittaa suulliseen kertomiseen, nämä olivat suullista traditiota.
• Luukas otti tarkkaan selville kaikesta, hän siis tutki oletettavasti useita lähteitä asiasta.
• Kirjoittaja ei sano kuka hän on, vain ”Minä”, ei esim. ”Minä Luukas, lääkäri”.

Evankeliumien useat lähteet

Jos vielä pohdimme yleisiä, kaikkia evankeliumeja koskevia asioita, pitää käsitellä evankeliumien syntytapaa. Historiallinen tutkimus on esittänyt, kuinka Markus ja Q-lähde olivat Matteuksen ja Luukkaan lähteinä. Ja kaikilla kolmella oli myös suullinen traditio vaihtelevasti tiedossa. Tämän lisäksi Matteus ja Luukas ovat tuoneet vielä uutta aineistoa mukaan, lähteiden lisäksi.

Heikki Räisänen käsittelee evankeliumeja kirjassa ”Raamattunäkemystä etsimässä” (1984, s.18–28). Hän esittelee tieteen menetelmiä sovellettuna evankeliumeihin. Jo edellä kuvattu lähteiden käyttö on todennettu kirjalliskriittisellä menetelmällä (ns. tekstikritiikki). Tämän lisäksi ovat muotokritiikki, lähdekritiikki ja redaktiokritiikki menetelminä (esitelty luvussa 9.4.). Mainitsen vielä, että ”kritiikki” ei tarkoita Raamatun arvovallan murentamista, vaan pyrkimystä tekstien aitoon ymmärtämiseen. Lukuisista esimerkeistä yksi on Matteuksen (ja Luukkaan) muutokset Markuksen tekstiin, jotka voidaan havaita tekstiparissa Mk 2:25–26 ja Mt 12:3–4, jossa sama tarina on esitetty eri tavalla. Siinä Markus lainaa virheellisesti VT:a, jossa sekä henkilö (pappi) menee väärin, että asema ylipappina. Matteus korjaa virheen ja jättää maininnat pois.

Muotokritiikki on esittänyt, että varhaisimmat kertomukset ovat alkuaan kulkeneet suullisessa perimätiedossa irrallisina pikku kokonaisuuksina. Samoin Jeesuksen sanat ja vertaukset. Teksteihin ne ovat siirtyneet perikooppeina (katkelmina) ja eri evankeliumeissa eri tapahtumiin kytkettynä.
Katso esim. Markuksen perikooppien alkuja: ”Niinä päivinä…, Varhain aamulla…, Jonkin ajan kuluttua…, Jeesus kulki kerran…, Kerran Jeesus taas… Yhtenäistä historiallista jatkumoa tai kertomusta eivät evankeliumit sisällä.

Räisäsen mukaan kolmen synoptisen evankeliumin vertailu osoittaa huomattavia eroja. Jo edellä kävi ilmi, ettei Matteus pitänyt Markuksen tekstiä erehtymättömänä, jota ei voisi korjailla. Muita esimerkkejä ovat:

Mk 10:35–40 ja Mt 20:20–23: Jaakob ja Johannes pyytävät pääsyä kunniapaikoille, Mt kuitenkin syyttää äitiä siitä. Eihän arvostetut apostolit voineet niin tökerösti käyttäytyä.
Mt 18:1,12–14 ja Lk 15:1–2: Sama vertaus eri kehyksissä – Matteuksessa Jeesus puhuu opetuslapsilleen, mutta Luukkaassa sama kertomus kerrotaankin suurelle yleisölle ja fariseuksille.

Redaktiokritiikki paljastaa evankelistojen oman ajattelun teksteissä. Kullakin evankelistalla on omia teologisia mieliajatuksia.
Esim. Mt 12:46–50 ja Mk 3:21–35 ja Lk 8:19–21, jossa Jeesuksen perhe tulee paikalle:
• Kussakin evankeliumissa tapahtuma sijoittuu erilaiseen tekstiyhteyteen.
• Mk esittää omaisten kokeneen Jeesuksen esiintyneen häiritsevästi, mutta ei Mt eikä Lk.
• Kertomus on ollut irrallinen, historialliset tapahtuman kehykset ovat myöhäsyntyiset.
• Redaktiokritiikki: Matteus esittää opetuslapset todelliseksi perheeksi. Markus taas kaikki, jotka tekevät Jumalan tahdon mukaisesti. Luukas taas kiinnittää huomion Jeesuksen äitiin, kuten muuallakin evankeliumissaan.

Perimätiedon kehitystä Räisänen esittelee mm. näin:

Evankeliumien synnyssä ”inhimillinen tekijä” sen osuus on ollut merkittävä. Toimittajat (siis evankelistat) ovat tulkinneet ja muunnelleet sitä omien (tai yhteisöjensä) näkemystensä valossa. On todennäköistä, että näin myös suullinen perinne on muuttunut.
Perimätieto oli horjuvaa: esim. Mk 10:46 – Sokea mies ja Jeesus poistumassa Jerikosta. Lk 18:35 – Jeesus olikin saapumassa Jerikoon. Mt 20:29–30 – olikin kaksi sokeaa.
Mk 11:1–10 ja Lk 19:29–38 ja Mt 21:1–11 : Mk ja Lk esittää ratsuna aasin varsan. Matteuksella olikin aasi ja aasin varsa. Mt hakee VT:n täyttyvää ennustusta, ja siksi lisää aasin tarinaan.

Räisänen kiteyttää: ”Kolme ensimmäistä evankeliumia ovat erityisten toimittajien kokoama ja muokkaama valikoima alun perin itsenäisiä kertomuksia Jeesuksen teoista sekä hänen lauselmiaan.” Nämä ovat saarnatekstejä eivät elämäkertoja, ja tarkoitus oli herättää ja vahvistaa uskoa Jeesukseen.

Neljäs evankeliumi onkin täysin erilainen, sen tapahtumat sijoittuvat 3–4 vuoden ajalle, ja sisältää useita käyntejä Jerusalemissa. Synoptiset evankeliumit ajoittuvat yhden vuoden aikajänteelle, ja yhteen, ratkaisevaan ja kohtalokkaaseen käyntiin Jerusalemissa (Borg (2), 2001, s.192, 202–203).

Eroja on muutenkin todella paljon. Esimerkiksi Markuksessa Jeesus pitää ympärillään tiheää salaperäisyyden verhoa itsestään, mutta Johanneksessa Jeesus selvittää kaikille olevansa taivaasta tullut ja sinne palaava Jumalan Poika. Johannes ei kuvaa mitä Jeesus kerran puhui, vaan mitä hän seurakunnalleen merkitsi. Kuvauksessa on paljon sellaista, mikä selvisi vasta paljon myöhemmin Ylösnousseen ilmestysten jälkeen.

Jo kirkkoisä Origenes (200-luv.) esitteli Johanneksen ja kolmen muun evankeliumin eroja: Johannes esitti Jeesuksen jumalallista luontoa, kun synoptikot keskittyivät Jeesuksen inhimillisyyden kuvaamiseen (Räisänen, 1984, s. 29).

Redaktiokritiikki osoittaa Räisäsen mukaan, että käynnissä oli monisäikeinen tulkintaprosessi jo 1:n ja 2:n kristillisen sukupolven aikana. Seurakuntien Jeesus-traditio oli elävää sanaa. Perinnettä tulkittiin luovasti uusissa tilanteissa. Esimerkkinä Mk 5:21–43 ja Mt 9:18–26: Matteus käyttää Mk:n tekstiä pohjana. Hän lyhentää ja yksinkertaistaa sitä oleellisesti, ja esittää parantumisen eri tavalla – Mk:ssa kosketus parantaa, mutta Mt:ssa Jeesuksen sana. Se oli kritiikkinä sille, ettei Jeesuksen voima paranna automaattisesti – kuten kansanomainen ihmeusko oletti – vaan tarvitaan hänen sanansa (Räisänen, 1984, s.155–158).

Evankeliumien keskeinen sanoma

Hieman Räisästä mukaillen, kunkin evankeliumin tarkoitusta ja painotuksia voisi kuvata näin:
• Matteus kuvaa Jeesusta kuninkaallisena Messiaana, joka hyökkää juutalaisuutta vastaan. Kristillisyys korvaa juutalaiset valittuna kansana.
• Luukkaan Jeesus on maailman viaton vapahtaja täynnä anteeksiantavaa rakkautta. Hän korostaa universaalisuutta ja ennen muuta Jeesuksen rakkautta syntisiin ja halveksittuihin (ja köyhiin kritisoiden rikkaita).
• Johanneksen Jeesus tulee ”ylhäältä”. Ei riivaajien ulosajoa, ei eettisiä kehotuksia, ei apokalyptisia varoituksia lopun läheisyydestä. Jumalan valtakunta on jo saapunut Jeesuksen persoonassa.
• Markuksen evankeliumissa on silmiinpistävänä oppilaiden kyvyttömyys ymmärtää Jeesusta ja sanomaa. Se ei myöskään kerro oppilaiden kuulleen Jeesuksen ylösnousemuksesta (Mk 16:8–20 epäperäinen lisäys). Muuten Mk oli ilman erityistä teologista linjaa, erisuuntaisia traditioita ja messiaanisuudenkin osalta salaisuus ja julkisuus vuorottelevat. Markus oli ”konservatiivinen redaktori”, eräänlainen traditioiden kerääjä ja säilyttäjä.

Aejmelaeus (2007) taas kuvaa evankeliumeja näin (mukailtuna):
Markus oli ensimmäinen evankeliumi (n. v. 70), se kirjoitettiin kreikaksi ja oli painotuksiltaan hellenistikristillinen. Teksti oli yksinkertaista, lähinnä Jeesuksen tekoja, ei niinkään puheita. Loppu töksähtää naisten pelkoon haudalta palatessa (Mark.16:8). Se ei sisällä Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisiä ilmestymisiä. Loppuun on lisätty toisella vuosisadalla jakeet 9–20, eli ovat ns. epäperäisiä. Tämä on myös uusi muuttumisen muoto, sillä tekstejä on muokattu vielä kopiointivaiheessakin.

Markuksessa huipentuma tulee Pietarin tunnustaessa Jeesuksen Messiaaksi (Mk 8:27–30). Oliko se aitoa historiaa, vai Markuksen lisäys? Pietari oli tajunnut Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, että Jeesushan oli Messias, mutta Markus halusi laittaa sen jo evankeliuminsa huipennukseksi. Tämä liittyy Markuksen keskeiseen teemaan Messias-salaisuudesta ja opetuslasten ymmärtämättömyydestä. Markuksella on seurauksena kylläkin ristiriitaista kuvausta. Kyllähän Markuksen kirjoittaessa oli jo tiedossa, että Jeesus oli Messias ja Jumalan Poikakin, Halusiko hän kuvata, että kukaan ei tajunnut, että Jeesus oli Messias, ja vain riivaajat tajusivat sen? Silti Pietari tajusi Markuksen huipennuksessa – epäloogista.

Matteus oli selkeästi juutalaiskristillinen painotuksiltaan (kirjoitettu 80-90 jaa). Samaan aikaan hän oli kriittinen farisealaisia kohtaan, jotka vääristynyttä juutalaisuutta. Taustalla syynä Matteuksen yhteisö, joka oli ehkä riidoissa juutalaisuuden kanssa kirjoitushetkellä.

Laki on edelleen voimassa, Jeesuksen vahvistamana, ja Jeesuksen toiminta on vain juutalaisten parissa. Paavaliin verrattuna näyttää edustavan juutalaiskristillistä lakihenkisyyttä (sama, 2007, s.141).

Matteus sisältää viisi yhtenäistä laajaa Jeesuksen puhetta (sama, 2007, s.142), mm. vuorisaarna, opetus oli siis keskeistä. ”Kirkollinen oppikirja”, tätä siis kuului noudattaa. Pietarille annetaan erityisasema, voi kysyä miksi.

Luukas (n. v. 90) oli ainoa, joka pyrki historialliseen esitykseen, selvittelemällä asioita perusteellisesti (Lk 1:1–4, hän ei siis itse ollut silminnäkijä, se tulee selväksi). Luukas oli ”harmonisoija” pyrkii tasoittamaan jännitteitä, juutalais- ja pakanakristillisyyden välillä. Yhä vahvemmin tämä ote tulee esiin Apostolien teoissa. Räisänen sanookin Luukasta historiallisen romaanin kirjoittajaksi, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat.

Teos on kreikkaisin ja sivistynein, mutta osoittaa sympatiaa juutalaiskristillisyyttä kohtaan. Se harmonisoi pois Markuksen juutalaisuudelle kriittistä aineistoa.

Luukkaalla on pisimmälle vietyä ylösnousemuksen jälkeisen ajan kertomusta, joka jatkuu Apt:ssa. Hän erottaa ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen, vahvasti eri tavalla kuin muut evankeliumit. Myöhemmät evankeliumit ja erityisesti Luukas sisältävät yhä laajempia, uusia Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisiä ilmestymisiä, ruumiillista konkreettisuutta (Luuk.24:39–43), koskettelua ja syömistä. Aejmelaeus huomauttaa, että Paavalin Jeesuksen kohtaaminen ei ollut fyysinen ilmestys, jota kuitenkin Paavali piti yhtä selvänä Jeesuksen kohtaamisena kuin muillakin (1 Kor:15:4–8). Ja tämä on vanhin kirjoitus, joten Luukkaan evankeliumi herättää tässä epäilyjä.

Luukas on köyhien evankeliumi, eskatologinen jännitys on jo sammunut, eikä enää korostusta Ihmisen Pojan takaisintulosta. Ristinkuoleman vaikutusta sovituksena ei ole esillä. Parannus on jatkuva teema, joka viittaa tekojen uskontoon.

Johannes on kirjoitettu n. 90–110, ja on hyvin erilainen kuin varhaisemmat synoptiset evankeliumit, mikä ei ole huono asia. Pääsiäisen jälkeinen Kristus on projisoitu takaisin hänen maanpäälliseen elämäänsä. Siis teksti ei ole, mitä Jeesus todella sanoi (historiallisesti), vaan mitä hän olisi voinut sanoa tai oletettu sanovan ylösnousemuksensa jälkeen. Se on sijoitettu ja kerrottu vain Jeesuksen elämän keskelle. Tärkeää tekstiä se on silti, mistä muuten tietäisimme tämän.

Kirjoittajaksi (tai ainakin kaiken todistajaksi) esitetään Johannes, salaperäinen ”opetuslapsi, jota Jeesus rakasti”. Mutta opetuslapsi Johannes ei voinut olla kirjoittaja. Tästä esim: ”Hän on tämän kirjoittanut ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on tosi…” (Joh.21:24), silloinhan ”me” on tekstin tuottanut, eikä ”hän”.

Johanneksen kirjoittajina pidetään useampaan tahoa:

Lähdeteksti, joita mahdollisesti useita, ja erityisesti Luukkaan evankeliumi.
Evankelista, kirjoittaja, joka muotoili ensimmäisen version (vahvistuksena tästä evankeliumin ensimmäinen lopetus (Joh.20:31), jonka jälkeen tuleekin vielä luku 21.
Kirkollinen redaktori (toimittaja), joka muotoili tekstiä ”sopivammaksi”, lisäsi mm. Joh.21 sekä Joh.15–17 ym.

Johannes painottaa tarkoituksenaan sitä, ”että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika”. Se on siis uskon todistus. Edelleen Kristologia on viety pitkälle, joka näkyy ”Minä olen” -puheissa (viittaus Jumaluuteen). Myös ihmeet ovat Jumaluuden vahvistamisen takia suuressa roolissa. Jeesuksen ihmisyys on jopa haalistunut. Johannes edustaa ”naiivia doketismia”, siteeraa Räisänen toista teologia (Räisänen, 1989, s.70). Doketismi viittaa harhaoppiin, jonka mukaan Jeesus oli vain Jumala, ei ihminen lainkaan.

Yhteenvetoa

Miten tämän luvun Neljästä Evankeliumista voisi vetää yhteen? Tämän luvun valossa näyttää vaikealta uskoa, että Jumala olisi antanut tekstin. Inhimillisyys ja tekstien muokkaus tulevat vahvasti esiin. Eivät evankelistatkaan pitäneet toistensa tekstejä erehtymättöminä, vaan muokkasivat niitä mielensä mukaan. Raamatun teksti on ollut kaiken aikaa muutoksessa, jo syntyvaiheessakin. Kirjoittajat eivät edes pyrkineet historialliseen tarkkuuteen. Niitä ei tulisi arvioida myöskään tältä pohjalta.

Aejemelaeus summaa: Evankeliumit kirjoitettiin, jotta lukijat uskoisivat, että Jeesus on Jumalan Poika ja Vapahtaja (Joh.20:31). Historiallinen erehtymättömyys ja erehtymättömyys ylipäätään on paljon myöhemmin päälle liimattu vahingollinen ja epäuskottava stigma.

Borg puolestaan puhuu muistetusta historiasta ja metaforisesta historiasta, jotka ovat sekoittuneet evankeliumeihin. Metaforinen historia viittaa kertomuksiin, jotka eivät historiallisesti ole tapahtuneet, mutta joilla silti on syvä merkitys, jonka kirjoittaja on halunnut välittää.

Evankeliumit ovat keskenään erilaiset, ja korostavat eri asioita, mutta se on rikkaus. Niiden väliset ristiriidat eivät ole ongelma, kunhan ei vaadi erehtymättömyyttä. Ne ovat tärkeät, arvokkaat ja ainutlaatuiset tekstit kristinuskolle.

Evankeliumeista olisi valtavasti lisää kirjoitettavaa, eikä tämä tähän päätykään. Jatkossa tulevat evankeliumitkin uudelleen esiin. Erityisesti evankeliumien keskeisin sisältö eli pääsiäisen tapahtumat, Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja ylösnousemuksen todistelu esitetään osassa D. Onhan usein sanottu, että evankeliumit sisältävät maailman pisimmät johdannot päätapahtumaan, eli pääsiäisen tapahtumiin. Edelleen osassa E on tarkoitus käsitellä laajasti uskon keskeisiä teemoja. Mutta jo tässä osassa B tulevat evankeliumit vielä esille seuraavissa luvuissa.

sisällysluettelo

Aejmelaeus Lars	Kristinuskon Synty – Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan	Kirjapaja, Helsinki 2007
Borg Marcus J. (2)	Reading the Bible again for The First Time	HarperCollins, USA 2001
Borg Marcus J. & Crossan John D.	The Last Week – What the Gospels really teach about Jesus’s Final Days in Jerusalem	HarperCollins USA 2006
Kuula Kari, Nissinen Martti & Riekkinen Wille	Johdatus Raamattuun	Kirjapaja, Helsinki 2008
Molari Juha	Q-evankeliumi	Nettijulkaisu 2005
Räisänen Heikki (3)	Raamattunäkemystä etsimässä	Gaudeamus, Helsinki 1984
Räisänen Heikki (4)	Tuhat ja yksi tulkintaa – Luova näkökulma Raamattuun	Yliopistopaino, Helsinki 1989
Sanders, E.P.	The Historical Figure of Jesus	Penguin Books, London 1993

paluu

seuraava